Ja kun hän vaikeni, kuvastui hänen kasvoissaan sanomaton tuska.
"Ei ole vielä koskaan kuultu", lausui Andrei, "että kaunein, paras nainen maan päällä olisi joutunut tuollaisen kohtalon uhriksi, nainen, joka on syntynyt vain sitä varten, että kaikki hänen niinkuin pyhimyksen edessä lankeisivat polvilleen. Ei, sinä et kuole! Sen vannon syntymäni kautta ja kaiken kautta, mikä minulle maailmassa on rakkainta. Sinä et kuole! Mutta jos niin kävisi, jolleivät voima, rukous ja miehuus voisi sitä estää, niin me kuolemme yhdessä, ja ensin kuolen minä, kuolen sinun edessäsi, sinun ihanien jalkojesi juuressa, ja ainoastaan kuolleena voidaan minut sinusta erottaa."
"Ritari, älä petä itseäsi ja minua", lausui neito, pudistaen kaunista päätään, "sillä tiedänhän, ettet sinä saata rakastaa minua; minä tiedän, mikä on sinun velvollisuutesi ja lupauksesi. Sinua kutsuvat isä, toverit ja heimosi — ja me olemme sinun vihollisiasi."
"Mitä minulle merkitsevät isä, toverit ja isänmaa?" virkkoi Andrei kohottaen päätään ja oikaisten vartalonsa suoraksi kuin rannan poppeli. "Ei ole minulla ketään. Ei ketään, ei ketään!" toisti hän ja teki kädellään sellaisen liikkeen, jolla peloton kasakka ilmaisee olevansa valmis uhkarohkeaan tekoon. "Kuka on sanonut, että isänmaani on Ukraina? Ken sen on minulle kotimaaksi antanut? Isänmaani on se, jota sydän kaipaa, joka on ihmiselle rakkain. Isänmaani — olet sinä. Ja minä suljen sydämeeni isänmaani ja tahdon nähdä, kuka kasakoista uskaltaa sen sieltä ottaa. Ja kaiken muun minä myyn, halveksien hylkään."
Hetkeksi jäi neitonen liikkumattomaksi kuin kuvapatsas, mutta äkkiä purskahti hän itkuun, ja hurmaavalla naisen herkkyydellä heittäytyi hän nuorukaisen kaulaan, kietoen ihanat käsivartensa sen ympäri ja itki, itki, itki. Silloin kajahti kadulta epäselviä ääniä, joihin sekaantui rumpujen räminä ja torvien soitto. Mutta Andrei ei sitä kuullut; hän tunsi vain, miten hellät huulet tuoksuivat suloista lämpöä hänen poskilleen, kuinka neitosen kyyneleet kuumina valuivat hänen kasvoilleen ja kuinka tuuheat hiukset kietoivat hänet silkkiinsä.
Samassa juoksi sisään tatarilaistyttö huutaen ihastuksissaan: "Me olemme pelastetut, olemme pelastetut! Meikäläiset ovat päässeet kaupunkiin, ovat tuoneet leipää, jauhoja ja vangittuja koskentakaisia." Mutta ei kumpikaan heistä kuullut näitä sanoja. Hurmaantuneena suuteli Andrei suloisia huulia, jotka vielä tulisemmin suukoin vastasivat. Ja tässä suutelossa tunsivat he, mitä ihminen vain kerran eläissään tuntee.
Mutta mennyttä on nyt heimolleen Andrei. Ei hän enää koskaan saa nähdä Ukrainaa, jota hän niin pyhästi oli aina luvannut puolustaa. Ei näe hän enää synnyinseutunsa taloja, ei kirkkoa. Vanha Taras repii harmaita hiuksiaan ja kiroo sitä päivää ja hetkeä, jolloin hänelle syntyi tuo poika, joka tuotti vain häpeää hänelle ja heimolleen.
VII.
Melu ja liike vallitsi koskentakaisten leirissä. Ei voinut kukaan vielä selittää, mitenkä vihollinen oli päässyt murtautumaan kaupunkiin. Vasta myöhemmin saatiin selville, että koko Perejaslavskin osasto, joka oli leiriytynyt kaupungin sivuportin edustalle, oli ollut aivan humalassa, joten ei siis ihmettäkään, että osa heistä oli tapettu ja toiset viety vangittuina kaupunkiin ennenkuin kaikki edes ehtivät päästä selville, mistä oli kysymys. Ennenkuin lähinnä olevat osastot olivat ehtineet tarttua aseisiin oli vihollinen jo ehtinyt kaupunkiin ja viimeiset rivit puolustivat itseään pyssytulella unisten koskentakaisten sekasortoisia hyökkäyksiä vastaan.
Koshevoi käski kasakkain kokoontua neuvotteluun, ja kun kaikki olivat saapuneet ja vaieten paljastaneet päänsä, puhui hän näin: