Syviin mietteisiin vaipui Bulba. Hän ajatteli miten suuri onkaan heikon naisen valta, miten monet mahtavat on nainen turmioon vienyt. Voi, selkärangaton oli Andreikin. Ja kauan seisoi vanhus liikkumattomana paikallaan.
"Kuulehan, pan, minä kerron kaiken", puheli juutalainen edelleen. "Kuultuani melun ja nähtyäni väkijoukon tunkeutuvan kaupunkiin, otin kaiken varaksi mukaani helminauhan, sillä tiesin kaupungissa olevan paljon kauniita aatelisneitejä. Ja jos kerran on kaunottaria, niin helmiä he ostavat vaikkei heillä olisi ruoan palastakaan. Ja heti kun olin päässyt miesten käsistä juoksin sotapäällikön pihalle helmiä myymään. Tiedustelin eräältä tatarilaistytöltä Andreista ja sain tietää, että häät pidetään heti kun vaan koskentakaiset ovat karkoitetut."
"Miksi et tappanut häntä paikalla?" huudahti Bulba julmistuneena.
"Minäkö olisin tappanut hänet? Hänhän meni vapaasta tahdostaan heidän puolelleen, meni sinne, missä hänellä on parempi olla."
"Sinä siis näit hänet itsensä?"
"Näin, näin! Pulska sotilas hän oli, kaunein heistä kaikista. Jumala häntä armahtakoon! Hän tunsi minut heti, ja kun minä menin hänen luoksensa, sanoi hän…"
"Mitä hän sanoi?"
"Sanoi, viitaten sormellaan: 'Jankel.' Minä vastasin: 'Herra Andrei.' 'Jankel', virkkoi hän, 'sano isälle ja veljelle ja kasakoille ja koskentakaisille ja kaikille, ettei isä ole enää minulle isä, ei veli ole veli, ei toveri toveri; sano, että minä aijon taistella heitä kaikkia vastaan, kaikkia vastaan'."
"Valehtelet, senkin juutalainen!" karjasi Taras vihoissaan.
"Valehtelet, koira! Sinä Vapahtajankin olet ristiinnaulinnut, sinä,
Jumalan kiroama! Minä tapan sinut, paholainen! Korjaa luusi, tai heität
paikalla henkesi!"
Tämän sanottuaan Taras tarttui miekkaansa. Juutalainen säikähti ja lähti juoksemaan minkä hienot säärensä kestivät. Ja kauan hän juoksi taakseen katsahtamatta, juoksi koko leirin läpi ja vieläpä kauas avaralle kentällekin, vaikkei Taras enää häntä ajanutkaan takaa.