Tarasin mieleen juolahti nyt, että hän edellisenä yönä oli nähnyt Andrein erään naisen seurassa, ja sitä muistaessaan painui alas hänen harmaa päänsä. Mutta ei hän vieläkään tahtonut uskoa sellaista häpeää tapahtuneeksi, että hänen oma poikansa olisi myynyt uskontonsa ja sielunsa.
Taras johti väkensä väijyksiin ja kätkeytyi pieneen metsään, joka oli ainoa, minkä kasakat olivat jättäneet polttamatta. Muut koskentakaiset, sekä ratsu- että jalkaväki, siirtyivät taas kolmelle porteille johtavalle tielle.
Perejaslavin osasto yksin oli poissa, sillä sen osaksi oli tullut kova kohtalo. Muutamat heistä nimittäin heräsivät sidottuina vihollisen vallassa, toiset muuttivat manalan majoille, ja itse osaston päällikkö Hlib heräsi housuitta ja päällysvaatteitta puolalaisten leirissä.
Kaupunkilaiset huomasivat kasakkain liikkeet. Kaikki kiirehtivät valleille ja kirjava kuva ilmaantui kasakkain eteen. Puolalaisia ritareja, toinen toistaan kauniimpia, seisoi vallilla, ja vaskiset valkeatöyhtöiset kypärit kiilsivät auringon paisteessa. Toisilla oli päässään kepeä, vaalean punainen tai sininen lakki. Etummaisena seisoi ylpeänä punainen, kullalla kirjailtu lakki päässään Budshakovin eversti, joka oli kookas, komeaan asuun puettu mies. Toisella puolen, melkein sivuportin kohdalla, seisoi toinen, lyhytkasvuinen ja hento eversti; mutta hänen pienet silmänsä katsoivat vilkkaasti tiheiden kulmakarvojen alta. Lähellä häntä seisoi vänrikki, pitkä mies, jolla oli tuuheat viikset nenän alla. Punaa ei hänen kasvoiltaan puuttunut, sillä hän rakasti väkevää simaa ja iloisia pitoja. Ja paljon muita aatelisherroja seisoi heidän takanaan.
Kaikennäköistä kansaa näkyi myöskin. Muutamilla ei ollut varoja ryypynkään ostamiseen, mutta sotaan he olivat lähteneet.
Kasakkain rivit seisoivat hiljaa muurien edustalla. Heidän puvuissaan ei kulta kimallellut; ainoastaan paikottain välkähtelivät miekkain kahvat ja pyssyjen piiput.
Kaksi kasakkaa ratsasti esiin koskentakaisten riveistä. Toinen on vielä aivan nuori, toinen vanhempi; molemmat liukaskieliset ja taitavat toimessaan. He olivat Ohrim Nash ja Nikita Golokopytenko. Heidän perässään tuli Demid Popovitsh, kelpo kasakka, joka jo kauan oli ikävystynyt toimetonna Sjetshissä maleksimiseen. Aikaisemmin hän oli ottanut osaa Adrianopolin piiritykseen ja paljon hän oli elämässään kärsinyt. Kerran oli hänet tuomittu roviolla poltettavaksi, mutta hän oli paennut ja tullut Sjetshiin pää tervassa ja viikset kärvettyneinä. Mutta pian oli Popovitsh kuitenkin jälleen reipastunut ja kasvattanut itselleen pikimustat, tuuheat viikset.
"Sotilailla on kauniit kauhtanat, vaan hauskaa olisi tietää, onko heillä voimaa käsissään?"
"Kyllä minä teille näytän!" huusi vallilta lihava eversti. "Vangiksi otan joka miehen. Tuokaa tänne hyvällä aseenne ja hevosenne! Näittehän, mitenkä minä teikäläiset sidoin? Näyttäkää heille heidän omat veljensä!"
Vallille tuotiin nuoriin sidotut koskentakaiset. Etummainen oli osastopäällikkö Hlib, housuitta ja päällysvaatteitta — samassa tilassa kuin hänet juovuspäissään yllätettiin. Atamani loi silmänsä maahan, häveten veljiensä edessä alastomuuttaan ja sitä, että oli itsensä vangiksi antanut. Yhtenä ainoana yönä olivat miehen hiukset harmaantuneet.