Taras sulki oven ja katseli ikkunasta likaiselle juutalaiskadulle. Nuo kolme juutalaista pysähtyivät ja alkoivat hyvin innokkaasti puhella keskenään. Heihin yhtyi kohta neljäs ja pian viideskin. Hän kuuli jälleen lausuttavan: Mardokai, Mardokai. Juutalaiset katselivat alinomaa kadun toiseen päähän. Vihdoin näkyi eräästä likaisesta talosta juutalaismallisen kengän verhoama jalka ja samassa välähtivät juutalaisten puolikauhtanan liepeet. "Kas, Mardokai, Mardokai!" huusivat kaikki juutalaiset yhteen ääneen. Laiha juutalainen lähestyi levotonta joukkoa. Hän oli vähän lyhempi Jankelia mutta kasvoiltaan vielä ryppyisempi ja erittäinkin pisti silmään miehen tavattoman suuri ylähuuli. Kilvan alkoivat juutalaiset nyt kertoa hänelle jotain. Aina väliin katsahti Mardokai ikkunaan päin, josta Taras arvasi, että he puhelivat hänestä. Mardokai heilautti käsiään, keskeytti, sylkäsi usein syrjään ja, kohottaen kauhtanan liepeitä, pisti kätensä taskuun, otti sieltä jotain romua, paljastaen samalla likaiset housunsa. Lopuksi nostivat miehet sellaisen melun, että vartioimassa oleva juutalainen viittasi vaikenemaan, ja Taras rupesi jo pelkäämään turvallisuuttaan. Mutta muistettuaan, etteivät juutalaiset muualla osaa keskustella kuin kadulla ja ettei heidän kieltään itse paholainenkaan ymmärrä, hän jälleen rauhottui.
Hetken kuluttua tulivat juutalaiset hänen luokseen huoneeseen. Mardokai lähestyi Tarasia, taputti häntä olalle ja virkkoi:
"Kun me kerran Jumalan avulla ryhdymme johonkin toimeen, niin kyllä se myöskin onnistuu."
Taras silmäili uteliaana tuota kuuluisaa juutalaista ja hänessä heräsi jonkinlainen toivo, sillä miehen ulkomuoto oli todellakin omiansa toivoa herättämään. Hänen ylähuulensa oli kauhean paksu, sen suuruus oli varmaankin aiheutunut jostain erityisistä syistä. Tämän Salomonin parrassa oli vain noin viisitoista karvaa, nekin vasemmalla puolella, ja kasvoissa oli niin paljon arpia iskuista, joita hän oli saanut rohkeutensa tähden, että hän epäilemättä oli unohtanut niiden luvun ja tottunut pitämään niitä syntymämerkkeinä.
Mardokai poistui huoneesta tovereineen, jotka aina suuresti ihmettelivät hänen viisauttaan, ja Bulba jäi yksin. Hän tunsi olevansa omituisessa mielentilassa: ensi kerran elämässään hän tunsi levottomuutta. Hän oli kuin kuumeessa. Ei ollut hän enää tuo entinen, järkähtämätön, lujaluontoinen soturi, hän oli nyt arka ja heikko. Pienestäkin kolinasta hän säpsähti. Semmoisessa tilassa hän oli koko päivän; ei hän syönyt eikä juonut, lakkaamatta vaan katseli ulos pienestä ikkunasta.
Myöhään illalla astuivat huoneeseen Mardokai ja Jankel.
"No, onnistuiko?" kysyi Taras levottomana. Mutta ennenkuin juutalaiset vielä olivat ehtineet vastatakaan, huomasi hän, että Mardokai oli menettänyt viimeisetkin hiuskarvansakin, jotka ennen pörröisinä olivat liehuneet hänen patalakkinsa alta. Nähtävästi tahtoi Mardokai jotain puhua, mutta puhe oli nyt sellaista pötyä, ettei Taras mitään siitä ymmärtänyt. Hänen puhuessaan nosti Jankelkin usein käden suulleen, ikäänkuin olisi ollut horkassa.
"Voi, rakas pani", sanoi Jankel, "se on aivan mahdotonta, kerrassaan mahdotonta! Ihmiset näkyvät olevan niin taipumattomia, että olisi parasta sylkeä heitä vasten naamaa. Eikös niin, Mardokai? Mardokai teki sellaista, jota ei vielä ole tehnyt yksikään ihminen maailmassa, mutta Jumala ei meitä nyt suosi. Sotamiehiä on kolmetuhatta, ja huomenna kaikki vangit mestataan."
Taras katsahti heitä silmiin, mutta nyt levollisena ja ilman vihaa.
"Mutta jos pani tahtoo tavata Ostapia, niin pitää sen tapahtua huomenna varhain ennen auringon nousua. Vartijat suostuvat, ja yksi upseerikin antoi lupauksensa. Mutta älköön heillä olko onnea tulevaisessa maailmassa. Kuinka ihmiset sentään ovat ahnaita! Ei ole meidän joukossamme sellaisia. Viisikymmentä kultarahaa annoin kullekin ja upseerille…"