Akaaki Akaakievitsch ei kertaakaan elämässään kiinnittänyt huomiotaan siihen, mitä joka hetki kaduilla tapahtui, ja jota hänen nuoremmat virkaveljensä alinomaa tarkkasivat, joiden vilkas katsekin oli niin erinomaisen harjaantunut, että huomasi heti, keneltä toisella puolella katua oli katkennut housunlahkeiden hihna, — mikä aina nosti veikeän hymyn heidän huulilleen. Mutta Akaaki Akaakievitsch, jos jotakin katselikin, näki vain kaikkialla puhtaat, tasaisella käsialalla kirjoitetut rivinsä ja ainoastaan, jos hevosen turpa, aivan hänen tietämättään tiesi mistä ilmestynyt, laskeutui hänen olalleen ja puhalsi sieramistaan kokonaisen tuulispään hänen poskeansa vastaan, silloin hän vasta huomasi, ettei olekaan keskellä riviään, vaan pikemmin keskellä katua.
Tultuaan kotiin, istuutui hän heti syömään ja särpi tuossa tuokiossa kaalisoppansa, söi sitten palan lihaa sipulin kanssa, kertaakaan huomaamatta sen makua, — söi kaiken kärpäsineen ja kaikkineen, mitä Jumala oli siihen sillä hetkellä lähettänyt. Huomattuaan vatsansa alkavan pullistua nousi hän pöydästä, otti mustepullonsa ja rupesi puhtaaksikirjoittamaan papereita, joita oli tuonut mukanaan kotiin. Jos hän ei ollut mitään mukanansa tuonut, kopioi hän omaksi huvikseen itselleen etenkin sellaisia papereita, jotka olivat huomattavia, ei kauniin käsialansa, vaan arvokkaan osoitteensa puolesta jollekin uudelle tai tärkeälle henkilölle.
Ei edes silloinkaan, kun Pietarin harmaa taivas kokonaan sammui, ja koko virkamiesmaailma söi päivällistään, kukin osaksi saamansa palkan, osaksi oman makunsa mukaan, kun kaikki jo lepäsivät virastojen kynänrapinan, hyörinän, omainsa ja muiden välttämättömien toimien sekä kaiken senkin jälkeen, minkä väsymättömät ihmiset olivat yli oman tarpeensa ottaneet tehdäkseen; kun virkamiehet kiiruhtavat käyttämään hyväkseen jäljelläolevaa aikaa päivästä, mikä kiiruhtaen teatteriin, mikä kaduille käyttämään aikansa jonkinlaiseen hattujentarkasteluun, — mikä illatsuihin tuhlaamaan kohteliaisuuksiaan jollekin viehättävälle neitoselle, jollekin pienemmän virkamiesryhmän "tähdelle", — mikä mennen — ja niin useimmiten tapahtuikin — suoraa jonkun toverinsa luo, joka asui kolmannessa tai neljännessä kerroksessa kahdessa vähäisessä huoneessa, joihin kuului vielä eteinen, tai keittiö, ja joissa näki jonkinlaisia muotiesineitä, kuten lamppuja tai joitain pikkuesineitä, jotka olivat vaatineet monta uhrausta, paastoamista ja sisällä istumista vapaa-aikoina, — toisin sanoen, silloin kun kaikki virkamiehet hajaantuvat ystäväinsä pieniin asunnoihin pelaamaan meluista vistiä, hörppimään teetä laseista kopeekankorppujen kera, vetelemään sauhuja pitkistä piipuista, kertomaan pelin välillä kaikenlaisia vanhoja juoruja, jotka olivat peräisin ylemmistä seurapiireistä, sillä juoruamisestahan ei venäläinen voi milloinkaan eikä missään tilaisuudessa kieltäytyä, — tai jos ei ollut, mistä jutustaa, kertomaan tuota ijänikuista juttua linnanpäälliköstä, jolle tultiin sanomaan, että Falkonetovin muistopatsaan hevoselta oli katkaistu häntä; — sanalla sanoen silloin, kun kaikki huvittelivat, silloinkaan ei Akaaki Akaakievitsch antautunut minkäänlaisiin huvituksiin. Kukaan ei voinut sanoa milloinkaan nähneensä häntä missään iltamissa. Kirjoitettuaan kylliksi paneutui hän levolle hymysuin jo edeltäpäin ajatellessaan, että mitähän Jumala huomenna lähettää puhtaaksikirjoitettavaksi? Niin vieri tuon miehen maallinen elämä, joka 400 ruplan vuosipalkkoineen oli täydelleen kohtaloonsa tyytyväinen. Ja hän olisi voinut mahdollisesti elää hyvinkin vanhaksi, jos ei olisi olemassa erinäisiä onnettomuuksia, joita on siroiteltu ei ainoastaan nimineuvosten vaan myös sala-, todellisten-, hovineuvosten ja kaikkien sellaistenkin neuvosten elämänpoluille, jotka eivät kellekään neuvoja anna, enempää kuin niitä keltään itsekään saavat.
Pietarissa on ankara vihollinen kaikille niille, joiden vuosipalkka pyörii siinä 400 ruplan korvilla. Tämä vihollinen ei ole mikään muu, kuin meidän pohjolamme pakkanen, vaikka sen muuten sanotaankin olevan sangen terveellisen. Tuossa yhdeksän aikoina aamuisin, siis juuri siihen aikaan, kun kadut täyttyvät virastoihin menijöistä, alkaa se jaella niin ankaria ja pistäviä näppäyksiä kaikkien nenille ilman eroitusta, ett'eivät virkamiesraukat tiedä, mihin ne lopulta kätkeä. Juuri tähän aikaan, kun ylempienkin virkamiesten otsaa kirveltää pakkasessa, ja vedet nousevat silmiin, ovat nimineuvosraukat toisinaan aivan turvattomia. Hädin tuskin juuri pelastuu paleltumasta, kun juoksee niin nopeasti kuin saattaa nuo viisi, kuusi korttelin väliä ja tömistelee sitten eteisessä vankasti jalkojaan, niin että kaikki tiellä kohmettuneet virantoimituksessa tarvittavat kyvyt ja lahjat sulavat.
Akaaki Akaakievitsch oli jo jonkun aikaan huomannut, että hänen selkäänsä ja olkapäitään armottoman ankarasti palelti, vaikka hän koettikin mahdollisimman nopeasti juosta tuon tavallisen reittinsä. Hän tuumi viimein, että eiköhän lie jokin vika viitassa. Tarkasteltuaan sitä huolellisesti kotonaan, hän huomasi, että se parista, kolmesta kohdasta juuri hartiain kohdalta oli muuttunut ohueksi harsoksi. Verka oli hieraantunut aivan läpinäkyväksi, ja vuori oli kulunut kokonaan rikki. Muuten olikin Akaaki Akaakievitschin viitta virkamiesten yleisen pilkan esineenä. Siltä oli riistetty kunniallinen viitan nimikin ja nimitettiin sitä kapotiksi. Se olikin muuten jotensakin kummallisen näköinen. Sen kaulus oli aina vuosi vuodelta pienentynyt, sillä sitä käytettiin muiden osien paikkaamiseen. Paikkaus ei juuri osoittanut tekijänsä taitavuutta ja näytti sangen kömpelöltä ja rumalta.
Huomattuaan millä kannalla asiat olivat, päätti Akaaki Akaakievitsch viedä viittansa Petroovitschille, räätälille, joka asui jossain keittiönrappujen neljännessä kerrassa ja huolimatta silmäpuolisuudestaan ja rokonarpisuudestaan harjoitti hyvällä menestyksellä virkamiesten ja muidenkin miesten housujen ja takkien paikkaamista, — nimittäin silloin, kun oli selvällä päällä, eikä hautonut päässään mitään muita hommia. Tästä räätälistä ei tosin pitäisi pitkiä puheita pitää, mutta kun nyt kerran on tullut tavaksi esittää kertomuksissa henkilöiden luonteet perinpohjin, niin ottakaamme kaikesta huolimatta Petroovitschkin nyt tässä esille.
Ensin nimitettiin häntä vain Grigooriksi, ja oli hän silloin jonkun herran maaorja. Petroovitschiksi häntä ruvettiin kutsumaan siitä lähtien, kun hän sai vapautuskirjan ja rupesi juomaan oikein miehen tavalla kaikkina pyhinä, aluksi vain suurempina, mutta sittemmin ilman erotusta kaikkina kirkkopyhinä, joiden kohdalla kalenterissa vain oli ristinmerkki. Siinä suhteessa oli hän uskollinen esi-isiensä tavoille ja torasi vaimonsa kanssa, nimittäen tätä yleiseksi naiseksi ja saksalaiseksi. Ja kun nyt ohimennen mainitsimme vaimonkin, niin hänestäkin tässä muutama sana, vaikka emme hänestä, paha kyllä, paljoa enempää tiedä, kun että Petroovitschilla oli vaimo, joka käytti hattua, mutta ei liinaa. Kauneudestaan, kuten sanotaan, ei hän juuri voinut suuria kerskua, ja ainoastaan kaartilaiset hänet kohdatessaan tirkistivät hänen hattunsa reunan alle, liikuttelivat viiksiään ja päästivät joitain erityisiä äännähdyksiä.
Kiivetessään ylös rappusia, jotka johtivat Petroovitschin asuntoon, ja jotka — totta puhuen — olivat aivan märät, likaveden tahraamat ja löyhkäsivät spriiltä, niin että silmiä kirveli, mikä muuten on aivan yleistä kaikille Pietarin keittiönrapuille, — kiivetessään ylös rappusia, Akaaki Akaakievitsch jo ajatteli paljonko Petroovitsch määräisi maksua, eikä päättänyt mielestään antaa enempää kuin kaksi ruplaa. Ovi oli auki, siksi että emäntä, joka paistoi kaloja, oli päästänyt niin paljon käryä keittiöön, että ei tahtonut erottaa enään torakoitakaan. Akaaki Akaakievitsch meni keittiön läpi emännän huomaamatta ja saapui kamariin, jossa näki Petroovitschin istuvan suurella puisella, maalaamattomalla pöydällä jalat kierrettyinä alle ristiin, niinkuin turkkilaisen paschan. Hänen jalkansa, kuten tavallisesti työskentelevien räätälien, olivat paljaat, ja heti ensimäiseksi pisti Akaaki Akaakievitschin silmiin isovarvas, joka kilpikonnan muotoisine, paksuine, muodottomine kynsineen oli hänelle sangen tuttu. Petroovitschin kaulassa riippui silkkivyyhti ja lankaa, ja hänen polvillaan oli joku rätti. Hän oli jo pari, kolme minuuttia onnistumatta koettanut pujottaa lankaa neulansilmään ja oli sentähden kiukkuinen hämärälle, vieläpä langallekin ja murisi puoliääneen: "Etkö luista, senkin lurjus! Vielä sinä menet, senkin kelmi!"
Akaaki Akaakievitsch ei ollut oikein hyvillään, että oli tullut sellaiseen aikaan, kun Petroovitsch oli yrmeällä tuulella; hän tinki Petroovitschin kanssa mieluimmin silloin, kun tämä oli hiukan "kuraasissa", tai kuten hänen vaimonsa sanoi: "oli pätkässä, senkin yksisilmäinen piru". Sellaisessa tilassa Petroovitsch tavallisesti hyvin helposti alensi ja myöntyi, vieläpä kumarsi ja kiittikin joka kerta. Sitten tuli tosin aina vaimo vetistelemään, että mieshän oli ollut humalassa ja sitä varten tehnyt liian halvasta. Mutta kymmenkopeekkainen sai tavallisesti taas asiat oikealle tolalleen. Mutta nyt näytti Petroovitsch olevan selvä, ja oli senvuoksi jäykkä, itsepäinen ja halukas kiskomaan, piru ties, kuinka korkeita hintoja. Akaaki Akaakievitsch käsitti tämän ja oli jo aikeissa laputtaa käpälämäkeen, kuten sanotaan, mutta se oli jo myöhäistä. Petroovitsch katsahti häneen hyvin tarkkaavaisesti ainoalla silmällään, ja Akaaki Akaakievitsch virkkoi vaistomaisesti: "Päivää, Petroovitsch!" — "Toivotan terveyttä, herra!" vastasi Petroovitsch ja käänsi silmänsä Akaaki Akaakievitschin käsiin, toivoen saavansa nähdä minkälaista riistaa tämä toi.
"Minä, Petroovitsch, sinulle tuota…" Akaaki Akaakievitschin tapana muuten oli selitteleidä parhaasta päästä prepositsiooneilla, adverbeilla ja loppujen lopuksi sellaisilla partikkeleilla, joilla ei ollut oikeastaan mitään varsinaista merkitystä. Ja jos asia oli ylen vaikeatajuista laatua, oli hänellä tapana jättää lause tykkänään kesken, niin että usein alettuaan puheensa sanoilla: "Tämä on, tosiaankin, kerrassaan tuota…" ei siitä syntynytkään sen enempää, ja hän itsekin unohti jatkon, luullen jo kaikki sanoneensa.