"En, ei käy päinsä — työ siinä hukkaan menisi, ja rahat haaskioon", virkkoi Petroovitsch, ja Akaaki Akaakievitsch läksi nuo sanat kuultuaan aivan masentuneena pois. Mutta Petroovitsch seisoi vielä kauan hänen mentyään huulet merkitsevästi yhteen puristettuina, ryhtymättä työhön, tyytyväisenä siitä, ettei ollut halventanut eikä häväissyt räätälinammattia.
Kadulle päästyään kulki Akaaki Akaakievitsch kuin unessa. "Mitä ihmettä", puheli hän itsekseen, "en olisi tosiaankaan luullut sen käyvän tuota…" — sitten jatkoi hän taas, hetken vaiti oltuaan: "niinpä sitten lopultakin! niin se kävi! mutta minä en millään olisi voinut aavistaakaan, että se olisi tuota, niin tuota…" — Tämän jälkeen seurasi taas pitkä vaitiolo, jonka jälkeen hän virkkoi: "Olkoon miten hyvänsä! sellainen se oli, tosiaankin; aivan odottamatta tuota… tätä en mitenkään… sellainen se on asianlaita!" Tämän sanottuaan hän, sensijaan että olisi mennyt kotiinpäin, kulki aivan päinvastaiseen suuntaan, itsekään sitä huomaamatta. Matkalla tönäsi häntä eräs nuohooja nokisella kyljellään ja tahrasi hänen olkapäänsä. Suuria ruukkiräiskäleitä tipahteli keskeneräisten rakennusten telineiltä hänen päällensä. Eikä hän huomannut mitään. Vasta sitten, kun hän törmäsi erästä poliisivartijata vastaan, joka oli asettanut tapparansa viereensä ja puristi parast'aikaa nuuskasarvestaan känsäiselle kämmenelleen nuuskaa, hän heräsi ja silloinkin vasta senvuoksi, että poliisivartija ärähti: "Mitäs siinä silmille lennät? eikös sulle enään trottuaali riitä?" Tämä sai hänet katsahtamaan ympärilleen ja kääntymään kotiin päin.
Sinne päästyään hän vasta sai ajatuksensa kokoon, näki selvässä ja oikeassa valossa asemansa ja rupesi puhelemaan itseksensä, mutta ei enään katkonaisesti, vaan järkevästi ja avomielisesti aivankuin hyvän ystävän kanssa, jolle voi uskoa sydäntä lähimmätkin asiat. "No", sanoi Akaaki Akaakievitsch, "nyt ei parane Petroovitschin kanssa neuvotella, hän on nyt tuota… vaimo on kai häntä vähän piessyt. Mutta minäpä menen hänen luokseen sunnuntaiaamuna, sillä silloin hän lauvantaipäivän jälkeen siristelee silmiään ja on kohmelossa sekä tarvitsee hieman päänparannusta, mutta vaimo kun ei anna, pistän minä hänen kouraansa kymmenkopeekkaisen, ja tuota, silloin on poro pulkassa, — hän on silloin myöntyväisemmällä tuulella, ja viittakin silloin tuota…"
Siten päätteli Akaaki Akaakievitsch itsekseen, rohkaisi itsensä ja odotti seuraavaan sunnuntaihin, jolloin hän, nähtyään kauempaa, että Petroovitschin vaimo lähti johonkin pois kotoa, läksi heti hänen luokseen. Petroovitsch siristeli tosiaankin lauvantain jälkeen kovasti silmiään, hänen päätänsä särki, ja hän oli aika kohmelossa. Mutta kaikesta huolimatta hän heti, kun vain sai tietää, mistä oli kysymys, sanoi aivankuin häntä olisi itse piru tönässyt: "Ei voi, suvaitkaa tilata uusi." Akaaki Akaakievitsch pisti silloin hänen käteensä kymmenkopeekkaisen. "Kiitoksia paljon, herra, juon teidän terveydeksenne", virkkoi Petroovitsch, "mutta mitä viittaan tulee, niin se ei kelpaa mihinkään. Uuden viitan minä teille neulon siitä olkaa varma, sehän on sovittu asia."
Akaaki Akaakievitsch aikoi vielä puhua paikkaamisesta, mutta Petroovitsch ei tahtonut siitä kuulla puhuttavankaan ja sanoi: "Uuden minä teille neulon aivan varmasti, luottakaa siihen, ja tuumikaamme nyt siitä. Ehkäpä pannaan kaulukseen muodinmukaiset, yhteenmenevät käpälähaat."
Nyt Akaaki Akaakievitschkin huomasi, ett'ei hän ilman uutta viittaa tullut toimeen, ja hänen mielensä masentui kokonaan. Hän ei nimittäin tiennyt, mistä saa siihen rahat. Ehkäpä voisi osan saadakin tulevista ylimääräisistä pyhäpalkkioista, mutta niille löytyi jo edeltäpäin menoeränsä. Piti teettää uudet housut, maksaa suutarille vanha velka vanhoihin saapasvarsiin pantujen uusien terien teosta ja tilata neulojattarelta kolme paitaa ja pari paria niitä alusvaatteita, joita on sopimaton mainita painetussa tekstissä; toisin sanoen, kaikki rahat menivät heti kuin kuumille kiville. Ja jos tirehtööri olisikin niin armelias, että antaisi neljänkymmenen ruplan asemasta neljäkymmentäviisi, tai viisikymmentä, niin jäisi sittenkin jälelle niin mitätön summa, että se viitan hintaan verrattuna olisi kuin pisara meressä. Hän kyllä tiesi, että Petroovitschilla oli paha tapa määrätä ensin aivan sikamaisen korkeita hintoja, niin ett'ei itse vaimokaan voinut pidättäytyä huudahtamasta: "Onkos sun pääs mennyt pyörälle, senkin hölmö! Toisella kerralla tekee vallan ilmaiseksi, mutta nyt kiskoo sellaisia hintoja, ett'ei ole itsekään sen arvoinen." Hän kyllä tiesi, että Petroovitsch tekee kahdeksastakymmenestäkin ruplasta; mutta mistäpä ottaa nuo kahdeksankymmentä ruplaa; siinä se olikin kysymys? Puolet siitä ehkä saisi, puolet kyllä löytyisi… ehkäpä hiukan enemmänkin; mutta mistäpä siepata se toinen puoli?… Mutta lukijanhan täytyy saada tietää, mistä se ensimäinen puoli otettiin.
Akaaki Akaakievitschilla oli tapana panna jokaisesta menettämästään ruplasta säästöön kaksi kopeekkaa pieneen, lukittuun laatikkoon, jonka kannessa oli reikä, josta rahat pistettiin sisään. Aina puolenvuoden kuluttua hän laski siten kerääntyneet vaskirahat ja vaihtoi ne hopeaan. Siten oli tuo summa vuosien kuluessa kasvanut, niin että se nyt oli jo suurempikin kuin neljäkymmentä ruplaa, ja siten oli puolet saatavissa; mutta mistäpä ottaa toinen puoli, mistä saada toiset neljäkymmentä ruplaa?
Akaaki Akaakievitsch ajatteli ja ajatteli ja päätti vähentää jokapäiväisiä menojaan, vaikkapa vain ensi kädessä yhdeksi vuodeksi. Piti poistaa teenjuonti iltaisin, olla sytyttämättä iltaisin kynttilää ja, jos olisi jotakin tärkeätä tehtävää, mennä emännän huoneeseen työskentelemään hänen kynttilänsä valossa. Piti kaduilla kulkiessa astua niin kevyesti ja varovasti kuin mahdollista katukivillä, jotta eivät anturat ennenaikojaan kuluisi rikki; antaa alusvaatteensa niin harvoin kuin mahdollista pestäviksi, ja, ett'eivät ne kuluisi, ottaa ne aina kotiin tultua pois päältä ja ottaa yllensä vain demikatooninen yönuttu, joka oli jo ylen vanha, ja jonka itse aikakin näytti säästäneen. Tosin oli hänen alussa hiukan vaikea tottua tällaisiin rajoituksiin, mutta sitten kun hän tottui, sujui kaikki kuin itsestään, — vieläpä hän tottui näkemään nälkääkin iltaisin. Mutta sensijaan hän kehittyi henkisesti hautoessaan ajatuksissaan tuota ikuista ihannettaan, tulevata viittaansa. Tästä lähtien tuntui koko hänen olemuksensa ikäänkuin täydellisemmältä, aivankuin hän olisi mennyt naimisiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut joku toinen ihminen seuranaan, ikäänkuin hän ei olisi enää ollut yksin, vaan kuin joku hyvä elämänkumppani olisi suostunut polkemaan elämän polkua yhdessä hänen kanssaan, — ja tämä kumppani ei ollut kukaan muu, kuin tuo tuleva ihkasen uusi viitta paksuine pumpulivahvikkeineen ja kestävine vuorineen. Hän muuttui ikäänkuin eloisammaksi ja lujaluontoisemmaksi, niinkuin sellainen ihminen, joka on asettanut ja löytänyt itselleen päämäärän. Hänen kasvoistaan ja liikkeistään katosi aivankuin itsestään epäilys, epävarmuus ja horjuvaisuus sekä kaikki epämääräiset piirteet. Toisinaan välähti oikein tuli hänen silmissään, ja hänen päähänsä pälkähti mitä rohkeimpia ja hurjimpia tuumia: eiköhän pannakin kaulus oikein näädännahasta? Tällaiset mietteet olivat vähällä saattaa hänet hajamieliseksi. Kerran oli hän puhtaaksikirjoittaessaan vähällä tehdä virheen, niin että melkein ääneensä huudahti: "Uh!" ja teki ristinmerkin.
Joka kuukausi kävi hän ainakin kerran katsomassa Petroovitschia puhellakseen hänen kanssansa viitasta: mistä olisi parasta ostaa verka, ja minkä väristä, ja minkä hintaista, — ja vaikkakin hiukan huolestuneena palasi hän kuitenkin aina levollisena kotiin, ajatellen, että kerran tulee sekin aika, jolloin kaikki nämä todellakin ostetaan ja viitta tehdään.
Ja se aika tulikin pikemmin, kuin hän oli osannut odottaakaan. Tirehtööri ei antanutkaan vain neljääkymmentä tai neljääkymmentäviittä ruplaa, kuten Akaaki Akaakievitsch oli odottanut, vaan kokonaista kuusikymmentä! Lieköhän hän jotenkin aavistanut, että Akaaki Akaakievitsch tarvitsi uuden viitan, vai muutenkohan vaan lie niin sattunut; mutta joka tapauksessa oli hän nyt tämän kautta saanut kaksikymmentä ruplaa tavallista enemmän. Tämä seikka joudutti asiain kulkua. Vielä joku kolmisen kuukautta pientä paastoamista — ja Akaaki Akaakievitschin säästöt olivat kasvaneet sinne kahdeksankymmenen ruplan korville. Hänen sydämensä, joka muuten oli aivan rauhallinen, rupesi sykkimään kiihkeästi.