Kuullessaan sanan "uusi", musteni maailma Akaaki Akaakievitschin silmissä, ja kaikki mitä sillä hetkellä huoneessa oli meni sekaisin. Selvästi näki hän vain Petroovitschin nuuskarasian kannessa olevan paperilla paikatun kenraalin kuvan.
"Miten uusi?" kysyi hän yhä vielä kuin unessa.
"Niin uusi", vastasi Petroovitsch barbaarimaisella levollisuudella.
"No, mutta jos pitäisi uusi — niin mitä se sitten tuota…?"
"Ettäkö mitä se tulee maksamaan?"
"Niin."
"No, kyllä siihen saa panna noin puolitoistasataa likoon", sanoi Petroovitsch ja puri huulensa merkitsevästi yhteen. Hän tahtoi mielellään synnyttää toisissa voimakkaita vaikutelmia, saattaa toinen kokonaan ymmälle ja sitten katsella salavihkaa, minkälaiseksi tuon ällistyneen naama venyy hänen sanainsa vaikutuksesta.
"Puolitoistasataa ruplaa viitasta!" huudahti Akaaki Akaakievitsch raukka, joka nyt huudahti ehkä ensi kertaa elämässään, sillä hän puhui aina hiljaisella äänellä.
"Niinpä niin", vastasi Petroovitsch, "mutta ei sitä sittenkään vielä niin hääviä saa. Jos pannaan näädännahkakaulus ja silkkinen vuori kapisonkiin, niin kyllä se nousee kahteenkin sataan."
"Petroovitsch, ole niin hyvä ja koeta jollakin lailla korjata, että edes vielä vähän aikaa kestäisi!" sanoi Akaaki Akaakievitsch rukoilevalla äänellä, kuulematta ja tahtomattakaan kuulla ja nähdä Petroovitschin mahtipontisia sanoja ja eleitä.