— Se on ainoa pelastuksemme — sanoi Duncan. — Mene nyt seuraavalle kalliolle ja odota minua.
Hän totteli, mutta hyppyyn tarvitsi hän kaiken voimansa. Duncan huomasi, että yritys oli vaarallinen, mutta se oli uskallettava, sillä se oli ainoa pelastuskeino. Hän silmäsi rannalle — ei apua näkyvissä. Ja jos olisi ollutkin, hän tuskin olisi sitä nähnyt sateen ja vaahdon läpi. Sanaa lausumatta tarttui hän Ruthin vyötäisiin ja hyppäsi kivelle, henkäsi silmänräpäyksen ja kokosi kaiken voimansa seuraavaan hyppyyn. Dick odotti tuskallisesti. Taas hyppy — hän seisoi Dickin rinnalla kuormineen. — Vie hänet kuivalle ja tule takaisin niin pian, kuin mahdollista.
— Viekää hänet, sir, ja antakaa minun mennä auttamaan nuoria herroja. — Mutta Duncan oli jo veden peittämällä kalliolla.
Dick puoleksi kantoi, puoleksi laahusti kuormansa kuivalle ja palasi paikalleen.
Ruth ei voinut nähdä mitään, ja hänen tuskansa oli sanomatoin, kunnes Ted, kiiveten ja taas kaatuen ehti hänen luokseen.
— Ruth — kuiskasi hän käheästi — rukoile, voi rukoile, että Valter tulisi pelastetuksi.
— Duncan! — huudahti hän.
— Hänestä ei pelkoa, Ruth, hän on väsymätöin, mutta Valter! Voi Valter raukka! Vaikka hän tuskin voi seisoa sillä kalliolla, tahtoi hän välttämättömästi, että minä tulisin ensin. Voi, Ruth, jos aallot huuhtovat hänet mereen ennenkuin Duncan ehtii. Duncan pakoitti minut tulemaan tänne nähdäkseni olitko turvassa. — En voi nähdä heitä täältä.
— Kiipeä ylemmäksi, Ted, ehkä näet.
Ruth koetti myös, mutta hän ei voinut. Ted oli jo ylhäällä. — Näen heidät, Ruth! — huusi hän. — Duncan on kalliolla Valterin luona, mutta voi, hän ei tahdo tulla! Valter, kiiruhda! Hän viittaa Duncanille, jotta hän menisi yksin. Ehkä hän pelkää, ettei Duncan voi häntä auttaa, voi, he hukkuvat molemmat! — Ruth peitti kasvonsa. — Ted kertoi edelleen havannoitaan: — Mutta Duncan ei lähde, hän on ottanut Valterin selkäänsä, he ovat ensimäisellä kalliolla!