Ruth muisti toisen hypyn, ja häntä pöyristytti.
— Ne ovat pelastuneet! Ei! Hän luiskahtaa takaisin! Voi, missä on Dick? Tuolla — hän tarttuu heihin kiinni — nyt he ovat pelastetut, hei! Ruth sanoi samassa: — Jumalan kiitos! Se oli tavallinen sanantapa, mutta nyt se tuli sydämestä.
— Niin, Jumalan kiitos, Ruth — Sanoi Ted, — Duncan on kunnon mies! — Ja hän hyppäsi alas ottaakseen vastaan puoleksi tainnoksissa olevaa Valteria, joka virkistyi muutaman minuutin kuluttua. Dick lähti hakemaan apua ja palasi melkein heti kahden miehen seurassa, jotka Lady Douglas oli lähettänyt tuomaan sadetakkeja ja suojia. Hän ei luullut heillä olevan vaaraa, ja toivoi heidän päässeen johonkin sateen suojaan.
He palasivat pian ja Tedin tervehdys äidillensä, kuului: — Taas on se vanha sananlasku toteutunut, Äiti: "Ne, jotka hirtettäviksi syntyvät…" tiedäthän…
KAHDESKYMMENES LUKU.
Viimeinen viikko Beachfieldissä.
Pelästymisestä ja kastumisesta ei ollut pahempia seurauksia. Valter oli hiukan väsynyt ja kärsi pään kipua. Eräänä iltapuolena, kun hän nukkui sohvalla — lady Douglas ja Ted olivat ulkona — sanoi Duncan hiljaa:
— Ruth, sinä olet hyvin rohkea! Näytithän tässä tuonnoin veneessä aivan tyytyväiseltä — ihmettelen, ettet pelännyt yhtä paljon minun takiani, kuin minä sinun.
— Pelkäsin aluksi kovin, mutta en sitten enää.
— Miksi et sitten enää?