Hän oli hyvin kiitollinen miss Longille, mutta sanoi, että nyt kun hän ei enää pitänyt itseänsä vaan toisten rasituksena, oli hänestä parempi, että hän oli kotona Joen tähden, ja isäki ikävöisi, jos hän joutuisi pois kotoa.
Luvattuaan pian tulla takaisin, sanoivat he jäähyväiset tälle tyytyväiselle ja onnelliselle sokealle tytölle.
Ruth oli koko ajan ihmetellen katsellut sokeata tyttöä ja huonetta. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin köyhää kotia eikä tiennyt, että oli vieläki köyhempiä olemassa ajalliseen elämään katsoen — ja että todellisesti rikkaita Jesuksen siunauksesta oli niin vähän.
Hän kulki kotiin päin hiljaa ja ajatuksissansa. Vihdoin hän kysyi:
— Miss Long, onko sokean helpompi olla hyvä?
— En usko, että Polly sanoisi niin, Ruth. Ulkonaisia kiusauksia ei olisi niin paljon, mutta sisälliset olisivat sitä suuremmat, äärettömän paljoa suuremmat. Ja ajattele, ettei koskaan saa nähdä Jumalan kaunista luontoa, joka hänen rakkaudestaan todistaa, eikä voi lukea siitä eikä hänestä!
— Oi, niin, olen niin iloinen! Olin unohtanut sen; ja tiedättekö, minusta tuntui, kuin tahtoisin olla Polly, kun kuulin hänen niin puhuvan. Mutta pelkään, että se oli väärin — se oli kiittämättömyyttä.
Miss Long ei vastannut. Mahtoiko hänkin ajatella samoin?
Ruth uneksui yöllä, että hän leikki ja lakasi käytäviä Alicen kanssa ja että Alice tahtoi sitoa hänen silmänsä, jotta hän voisi lakaista paremmin. Hän heräsi — kaikki oli pimeää — ja silmänräpäykseksi valtasi hänet ajatus: "minä olen sokea!" Mutta samassa tuli kuu näkyviin ja heitti valojuovan sisään. Silloin hän hymyili ja kiitti Jumalaa siitä, että hän voi nähdä, ja nukahti jälleen. — — —
Emme ole vielä paljoa puhuneet eräästä kouluelämän sangen tärkeästä puolesta — läksyistä. Mutta kukapa pieni tyttö ei tietäisi, mitä Ruthin oli opittava kymmenvuotiaana? Se oli enimmäkseen lukemista, kirjoitusta ja laskentoa, hiukan ranskaa ja saksaa, sekä aivan vähän soitantoa ja tanssia. Ruth oli jäänyt koulutiedoissa jälelle, mutta hänellä oli nopea käsityskyky, ja Alice saa varoa, ettei hänen ystävänsä mene hänen ohitsensa ja kykene vielä kilpailemaan siitä luokan etevimmälle oppilaalle määrätystä palkinnosta, josta Alice oli kertonut. Heidän luokallansa on paitsi heitä ainoastaan kaksi tyttöä, ja nämä ovat niin hitaita ja laiskoja, vaikka ovatkin vanhempia, että Alice on jo ruvennut pitämään itseänsä onnellisena kilpailijana. Ruth puolestaan ei sitä ajattelekaan, sillä hän, joka on tullut kouluun kuusi viikkoa myöhemmin, ei luonnollisesti voi sitä saada, ja kun hän sitäpaitsi on, veljen sanojen mukaan, "pieni tietämätön raukka." Enimmän huolta tuottaa hänelle ranskan oppiminen. Hän unohtaa hetkisen perästä, mitä "mademoiselle" on opettanut ja lausuu sanat väärin. Hän joutui melkein epätoivoon, saadessaan saman läksyn uudestaan niin monta kertaa. Kun sitten Lizzie Spencer rupesi pitämään huolta läksyn valmistuksesta, alkoi sekin mennä yhtä hyvin, kuin toisetkin aineet.