Mutta emme saa jättää häntä nyt enää nukkumaan. Kuutamon sijaan tuli pian auringon paiste, ja molemmat pikku tytöt olivat hyvissä ajoin ylhäällä ja puettuina sekä kävelyllä puutarhassa.
— Tiedätkö, Alice, että sinun poissa ollessasi eilen kävimme Joen sokean sisaren Pollyn luona. Hän on ollut sokea kolmentoista vanhasta saakka ja nyt hän on kahdenkymmenen! Eikö se ole hirveätä? Mutta hän ei näytä sitä paljon surevan — ainakaan nykyään.
— Noo, luulenpa, etten minäkään siitä välittäisi.
— Oi, Alice, sen sinä varmaan tekisit! Miksi noin sanot?
— Siksi, että minä koetin kerran, sanoi hän salaperäisellä äänellä.
— Koetit! Kuinka sitä voit koettaa?
— Kerran pidin silmäni kiinni koko pitkän kävelymatkan ajan ja annoin taluttaa itseäni. Ihmettelin, kun huomasin olevamme kotona, vaikka luulin, että olimme puomiveräjän luona, se oli melkein hauskaa.
— Oi, rakas Alice, älä sano niin! Unohdat, että koko ajan aioit aukaista ne, mutta ajatellaanpa, ettet olisikaan voinut — olisitko silloin hämmästynyt?
— Noo, arvelen, että se olisi ollut toista. Kuka taluttaa Pollya?
— Ei kukaan. Sehän onkin pahinta. Hän on toisinaan melkein päiväkaudet yksin kotona ja hapuilee ympäri huonetta. Tuskin voin olla itkemättä, Alice, nähdessäni hänet. Mutta hän on niin hyvä!