Debbykin näytti hyvin surulliselta, mutta se oli varmaan Alicen tähden, sillä hän ei juuri paljon tuntenut mr Athertonia.
— Debby — sanoi Alice — olen niin mielelläni täällä, aivan kuin kotona. Oi, kunpa en olisi liian suuri istumaan polvellasi, kuten ennen.
— En usko, että olisitte liian raskas, pikku Alice.
— Kyllä, väsyttäisin sinua, mutta minä istun tähän pikkutuolille, — ja hän pani päänsä hänen polvelleen — pane nyt kätesi pääni päälle ja puhele, rakas Debby! Olen niin pahoillani, kun täydyn matkustaa huomenna.
— Noo, mutta te tulette iloiseksi jälleen, olen varma, että se tekee teille hyvää.
— Mutta se ei ole tarpeellista. Tahtoisin mieluummin jäädä tänne pitkäksi aikaa. En välittäisi, vaikka kuolisin, Debby, minulla ei ole ketään, jonka tähden eläisin.
— Oi, miss Alice, älkää sanoko niin! Mutta eihän se ole ihme, että teistä tuntuu semmoiselta nyt aluksi, rakas lapsi.
— Debby — sanoi Alice hetken perästä —, miss Long sai tänä aamuna kirjeen siltä herralta, jonka luona minä tulen asumaan, ja hän sanoi, että minusta tulee rikas — niin, hyvin rikas, sanoi hän. Se ajatuskin peloittaa minua. Miksi hän sen nyt juuri tänään sanoi?
— Ehkä hän tahtoi sen sanoa itse, hän tiesi, ettette siitä nyt ylpeäksi tulisi.
— Ylpeäksi! Oi, ei, se tekee minut nöyremmäksi, kuin osaan sanoakaan — että minä, joka olen aina ollut niin heikko — se surettaa minua. Jospa Ruth olisi nyt minun sijassani, Debby.