— Ei kenelläkään muulla olisi sellaista syytä koettaa oikein käyttää näitä rahoja.
— Mitä tarkoitat?
— Niin, eivätkö ne ole teidän rakkaan isänne rahoja, ettekö tahdo koettaa käyttää niitä juuri niin, kun hän olisi käyttänyt.
— Voi, kuinka iloinen olen, että ajattelit niin! Mutta enhän niitä saa vielä moneen vuoteen, ehkä en eläkään niin kauan, että ne saisin, Debby.
— Mutta teidän täytyy sillä aikaa oppia, kuinka ne ovat käytettävät. Enkä liene vielä sitä tärkeintä syytä sanonutkaan.
— Mikä se on?
— Ne ovat uskottu tavara Häneltä, jolle te olette suuremmassa kiitollisuuden velassa, kuin isällenne. Rikkaus on Jumalan antama laina. Luulen, että se on yksi niistä leivisköistä, joista Jesus puhuu.
— Mutta minusta on hauskempi ajatella, että isä on ne uskonut minulle, Debby, minun ei pitäisi ajatella niin, mutta en sitä voi auttaa.
— Lapsi-raukka — sanoi Debby, silitellen hänen hiuksiansa, — no, no, pieni ystäväni, minä olen vanha, niin etten ehkä ymmärrä oikein, mutta, minusta tuntuvat Jumalan antamat kaikista rakkaimmilta. Ehkä tekin joskus niin ajattelette.
— Debby, yhden asian minä kuitenkin tiedän — hänen kasvonsa olivat iloisemmat kuin moneen päivään — tiedän, että sinä saat kaikki, mitä tarvitset — ei mitä ansaitseisit, sillä sitä en voisi antaa, vaikka olisin kuinka rikas.