— Noo, silloin minulla on kyllä kaikki, mitä tarvitsen — hän sanoi sen enimmän itselleen. — Minä voin odottaa Jumalan aikaa, sillä tiedän, että se on paras.
— Enkö voi antaa mitään sinulle, Debby nyt, ennenkuin lähden. En tule kotiin ennen luvan loppua, kuten tiedät.
— Ei, rakas Alice, ei, minulla on kaikki, mitä tarvitsen, mutta toivoisin, että lupaisit minulle yhden asian.
— Sen teen kyllä, mikä se on?
— Että ette unhoita rukoilla joka päivä Jumalaa, että Hän opettaisi teitä käyttämään rikkauksianne Hänen kunniakseen.
— Lupaan sen, Debby. Mutta oliko sinulla joku erityinen syy sen lupauksen pyytämiseen.
— Ei muuta, kuin se vaara, että voitte unohtaa, että rikkaus on jotain pelättävää. Älkää antako ihmisten pilata itseänne, pikku Aliceni.
— Minä pidän siitä, että sanot minua pikku Aliceksesi. Mutta sinä et tarvitse pelätä, että joku pilaisi minut, sitä ei kukaan vielä ole yrittänyt.
— Ehkä — sanoi Debby hetken perästä — ajattelen liiaksi vastuunalaisuutta. Minä unohdan, että on ero vanhalla muorilla, joka ei ole saanut oppia muualta kuin raamatusta ja nuorella neitosella, joka on saanut hyvän kasvatuksen.
— Rakas Debby! Et saa sanoa niin. Toivoisin, että minä osaisin puoletkaan siitä, mitä sinä. Ja kuinka miss Long nauraisikaan sille ajatukselle, että minä olen saanut kasvatuksen! Hän sanoi minulle juuri tänään, ettei se vielä ole alkanutkaan, ja että meidän pitää toiste puhua siitä asiasta enemmän. Mutta nyt minä pyydän sinua — jatkoi hän hyväillen — kertomaan äidistä. Pelkään, että meillä on liian vähän aikaa.