Asutus varsinaisilla salomailla on yhtä harvaa kuin Lapin rajoilla, parhaastaan yksi ainoa asukas neliökilometrillä. Maa on enimmäkseen suoperäistä, toisin paikoin karua kangasta, metsäistä ja vaikeasti viljeltyä. Huomattava ominaisuus näiden seutujen vesistöissä on jokivesien paljous. Järviä kyllä löytyy, mutta ei läheskään niin paljon kuin on tottunut Savossa ja Hämeessä näkemään. Vedenjakajana on Salpausselkä. Sen länsi- ja eteläpuolella olevat vedet laskevat osaksi Saimaan vesistöön, enimmäkseen Laatokkaan, mutta itäpuoleiset juoksevat Äänisjärveen.
Metsä on suo- ja louhiperäisillä mailla parhaastaan kuusikkoa. Toisin paikoin kasvaa kuusikko tavattoman tiheäksi pensastoksi. Puut ovat siinä vaan parin sylen korkuisia, käsirvarren paksuisia. Ne seisovat niin taajassa, että estävät toisiaan kasvamasta. Tämä on rajalaisen kielellä "rigie." Ken on talvisella metsäretkellä tällaiseen rikeikköön joutunut, tietää kyllä pahaan paikkaan joutuneensa. Ei tahdo millään siinä suksimies päästä kulkemaan. Matalammat kuuset ovat paikka paikoin yhtenä läpinäkymättömänä lumimuurina latvasta alaoksiin asti.
Toisin paikoin on metsä hirsikuusikkoa. Siellä täällä kohoaa kuusien keskellä solakka koivu tai haapa, jonka heleänvehreät lehvät kesällä ovat silmälle vaihtelevana viihdykkeenä. Saadakseen valoa, täytyy täällä lehtipuiden kasvaa hyvin pitkiksi, vartaloltaan ovat lie oksattomia ja vasta latvapäistään alkavat haaraantua. Tällaisessa metsässä, jossa puut saavat kasvaa raivaavaa ihmiskättä kokematta, kunnes ne joko vanhuuttaan tai salaman iskeminä kaatuvat maahan, tapaa oikein kasvikunnan jättiläisiä.
Ilma on "näreriegiessa" kostean viileätä, ja niukasti pääsee tänne päivänvaloa tunkeutumaan. Tyyni hiljaisuus vallitsee. Lentoon hajaantuvan pyynparven pyrinä ei pitkäksi aikaa hiljaisuutta häiritse. Jonkun sekunnin perästä on pyrinä tauonnut ja pyyt istuutuneet läheisiin puihin. Etäällä kuuluu vaan palokärjen yksitoikkoinen kalkatus kelon puun kylkeen.
Mutta jos kulkija väsyneenä vaan vähäksikin aikaa istahtaa mättäälle, kuusten siimekseen, niin kuulee hän ympärillään hiljaista, tinajavaa ääntä. Yhä varttuvalla voimalla soipi tämä surullinen ääni hänen korvissaan. Hiljaa, mutta varmasti, lähestyy itikkaparvi. Ei aikaakaan, niin on jo ilma harmaana näitä kiusaajia. Niitä istuu niskassa, kasvoissa, käsissä ja joka paikassa, missä vaan eivät vaatteet ruumista suojele. Lehtiviuhkalla voipi hän kyllä hosua vainoojansa loitommaksi, mutta uusia parvia ilmaantuu yhä entisten sijaan, kunnes sitä viimein kyllästyy tuohon epätasaiseen taisteluun ja lähtee vaikka väsyneenäkin liikkeelle.
Karjalan rajalainen suojelee itseään itikoita vastaan muun muassa n.s. "tshakkalakilla." Tämä on kevyt, aivinainen päähine, jonka eteinen, silmäreijillä varustettu reunus naamarin tavoin peittää kasvoja, takareuna niskaa.
Vähitellen muuttuu kuusikko hongistoksi, maanlaatu kuivaksi kankaaksi. Tuntuu niin keveältä hengittää täällä luonnon mahtamassa pylvässalissa. Korkeiden honkien oksattomat rungot eivät himmennä valoa eivätkä rajoita näköalaa. Honka on iloinen puu. Näreessä sitä vastoin on jotain synkkää ja rajoittavaa, joka mieltä ahdistaa.
Kangashongikon pahin vihollinen on kulovalkea. Se syttyy joskus ukkosentulesta, useimmin ihmisten huolimattomuudesta. Salolaisen tottunut silmä ymmärtää kohta, mitä tuo sakea, yksinäinen savupatsas tuolla taivaanrannalla merkitsee.
Metsä palaa!
Wiesti kulkee talosta taloon, kylästä kylään. Ken vaan kynnelle kykenee, rientää kuloa sammuttamaan. Mutta sammuttajia on vähän näin harvaan asutussa seudussa, matka pitkä ja kesähelteisen päivän paahtama kangas rutikuiva. Tuota pikaa on koko kangas tulessa. Alhaalla maanpinnassa kiihdyttävät kanervat, kuivat risut ja jäkälät tulen voimaa. Ylhäällä "puittaa" liekki yhtä nopeasti honganlatvasta honganlatvaan. Kuumuus synnyttää ilmanvetoa ja kipinät ja kekäleet lentävät loitos ilmassa liekin edellä.