Jos ilves on noussut puuhun, niin odottavat ajo miehet ja koirat puun alla, kunnes "voattei'en kokooja" ennättää perille ja tuopi pyssyn. Täytyy varoa, ett'eivät koirat pääse ilvekseen käsiksi, kun se henkitoreissaan makaa hangella, sillä terävillä kynsillään viiltää se pian vatsan auki koiralta, joka sitä varomattomasti lähestyy.
Hukan ajo tapahtuu samaan tapaan. Suurella salolla, missä ei ole teitä, on hukka hukassa, jos hiihtomiehet vaan pääsevät sen jäljille. Korpiselässä sattui eräänä talvena noin kymmenisen vuotta sitten verekset hukan jäljet löytymään lähellä käräjätaloa, missä juuri istuttiin käräjiä. Ei muuta kuin joka mies suksen selkään ja ala jälkiä noudatella. Eikä ennättänyt aamurupeama umpeen kulua, ennenkuin peto virni kylmällä käräjätalon pihalla. Hukka on hyvin herkkä rampautumaan, jos saapi iskun suksensauvasta ristiselkäänsä.
* * * * *
Koirat, joita Itä-Karjalassa käytetään ilveksen ajossa ja karhunjahdissa, ovat tuota tavallista lappalaiskoiran rotua. Pieniä, pystykorvia, teräväkuonoja, käppyrähäntiä, turkki tuuhea, karva karhea. Wiisaita ja vikkeliä kaikissa liikkeissään, rohkeita ja terhakoita. Isännilleen ovat ne erinomaisen uskollisia ja monta kertaa on koira pelastanut miehen karhun hampaista.
Kumma kyllä, sillä huonosti niitä kohdellaan. Pirttiin saamat koirat harvoin tulla. "Tshib ullos, hännän kerallinje" [Sipi ulos, hännän kerallinen], tiuskaistaan jo uksensuussa vastaan. Salokyläläiset harvoin antavat ruokaa koirilleen, toiset eivät koskaan. Nämä saavat sentähden hakea einettä itselleen, mistä löytävät. Kesällä sitä kyllä löytyy jäniksiä ja minkä mitäkin. Talvella on toimeentulo vaikeampi ja hyvin laihoja ja surkean näköisiä ovat silloin koirat.
Jos saadaan karhu tapetuksi, niin silloin on koirilla viikkoset kestit. Eipähän satu joka kylän pystykorville sitä onnea. Kreikanuskoisessa Raja-Karjalassa eivät ihmiset syö karhunlihaa. "Roihe riähky moises ruvvas" [Tulee synti sellaisesta ruuasta] sanoo rajalainen. Ammuttu orava heitetään niinikään koirille; nahka vaan nyljetään. Auman alta kaivaa koira aina silloin tällöin jonkun hiiren itselleen. Lykyn varassa ovat nekin makupalat.
Kuivat on kostit koiraparoilla. Ja nälissään syövät ne mitä vaan eteen sattuu. Olen usein nähnyt koirien syömän kauroja, vieläpä hevosen apettakin. Hevosen valjaita ei pidä pihalle jättää Salo-Karjalan kylässä. "Talukkoa perttih, mäne tijjä koirat syvväh" [Tuokaa pirttiin, mene tiedä koirat syömät], varoittaa isäntä illalla. Ja niin on joskus käynytkin, jos nahkaremelit ovat olleet uusia ja hyvässä rasvassa. Ei ole suksiakaan takaamista. Onhan niissäkin nahkaiset varpaalliset ja kannantakaiset. Parasta on nostaa nekin pirttiin.
Kaikki nuo varovaisuuden temput tehtyään ja pirtin herttaisessa lämmössä kotvan aikaa istuttuaan, menee vieras mielellään ulos "saraille" jakelemaan leipää koirille. Ja koivin kiitollisia ovat "Wikki", "Kitel", "Walle", "Kuttji", "Sebel" tai "Härmi", kuu kerran saavat kyllästi syödäkseen. Sormet vaan on vaarassa; niin hätkisti sieppaavat palan kädestä. Ja jos sattuu pala vähän suurempi, niin mulkoilee epäilevästi antajaa, että tokkohan tuo rupeaa sitä vielä takaisin vaatimaan.
Eikä vaadi. Mikä on annettu, se on annettu.
Iloisina odottamattoman runsaasta ateriasta pehnautuvat koirat "sarain" pehmeisiin heiniin levolle.