Lahjoitusmaiden historia ulottuu kaukaisiin aikoihin. Se on synkkä lehti Karjalan kansan vaiheissa, hikipisaroilla kirjattu, huokauksilla säestetty.
Katselkaamme, mitä tämä lehti meille pääpiirteissään kertoo.
Ruotsi oli Stolbovan rauhassa v. 1617 saanut Laatokan puoleisen Karjalan ynnä Inkerinmaan Wenäjältä. Ruotsin hallitus ei koskaan ollut oikein varma näiden rajamaiden omistamisesta. Saattoihan Wenäjä piankin tointua heikkouden tilastaan ja vaatia maakunnat takaisin. Ruotsin hallituksen täytyi sentähden ryhtyä erityisiin keinoihin, vahvistaakseen valtaansa Raja-Karjalassa.
Yksi näitä keinoja oli rajamaan poisläänittäminen korkeille ylimyksille. Tämä läänitysjärjestelmä vastasi semmoisenaankin kaikin puolin sen ajan käsitystapaa, mutta Raja-Karjalaan nähden odotettiin siitä vielä suurta hyötyä maan puolustuksenkin suhteen. Hallitus arveli aivan oikein, että jota suurempia pääomia Ruotsin sotaisella aatelistolla oli sijoitettuna rajamaihin, sitä innokkaampi olisi se niitä suojelemaan. Sentähden annettiin koko Itä-Karjala lahjoitusmaana surkeille aatelisherroille. Talonpojat eivät kuitenkaan kadottaneet omistus-oikeuttaan maihinsa. Heidän tuli vaan lahjoitusmaan omistajalle suorittaa se maavero, minkä he muuten olivat velkapäät kruunulle maksamaan. Tämän lisäksi tuli vielä suuri joukko pieniä ulostekoja, n.s. "parseileja", joiden yhteenlaskettu summa saattoi nousta yhtä suureksi kuin maaverokin.
Maavero oli kerrassaan epämääräinen ja laskettiin kunakin vuonna erikseen n.s. "arvion" perustuksella. Arvio tapahtui aina syksyllä, elonkorjuun jälkeen. Silloin asetettiin arvio-lautakunta, jonka jäseninä olivat tilanhaltija, hänen talonpoikansa ja muita asianomaisia, niinkuin vouti ja tämän kirjuri, kylänvanhin, pitäjän asiamiehet eli "sollemainikat" ja tavallisesti myös lautamiehet.
Arvio-lautakunta kulki talosta taloon ja arvosteli sängen mukaan talonpojan pellot, kuinka paljon hän oli kutakin viljalajia kylvänyt, millainen oli maanlaatu ja millaisen sadon kylvö oli antanut. Tämän tehtyään, ratsastivat arviomiehet erikseen neuvottelemaan, kuinka suureksi arviovero siltä vuodelta oli laskettava. Neuvottelussa eivät tilanhaltija eivätkä hänen alustalaisensa saaneet olla saapuvilla.
Tämän neuvottelun nojalla kirjoitettiin kylän arvio-luettelo. Humalan- ja kaalinkasvusta pidettiin eri arvio. Wanhan tavan mukaan ottivat näet lahjoitusmaiden omistajat alustalaisiltaan joka viidennen humalaseipään ja viidennen kaalinkuvun. Tätä veroa sanottiin "petiiniksi."
Näin tapahtui arvioa Ruotsinvallan aikana Inkerin-maalla. Mutta Käkisalmen läänissä oli se vielä ankarampi ja monimutkaisempi. Siellä arvattiin ensin jokainen talossa asuva henkilö määrättyyn hintaan. Sitten arvattiin talonpojan kotieläimet: hevoset, lehmät, siat, lampaat ja koirat. Sitten kaikki muu tavara: pyssyt, jouset, nuotta, verkot, venheet, huone- ja tarvekalut, vaatteet y.m. Lopuksi arvattiin vilja- ja heinäkasvu.
Jokaiselle arvioesineelle pantiin määrätyn taksan mukaan hinta arvioruplissa ja äyreissä. Yhteen arvioruplaan meni 100 arvioäyriä (kopeikkaa). Nämä hinnat laskettiin yhteen, ja talo asukkaineen, irtaimistoineen, vilja- ja heinäkasvuineen oli siis arvattu niin tai niin monen arvioruplan veroiseksi. Jokaisesta näin syntyneestä arvioruplasta tuli talonpojan suorittaa vuotuista arvioveroa 1 2/3 hopeatalaria [yksi sen ajan hopeatalari vastaa meidän rahassamme 2 markkaa 84 penniä] ja 24 kappaa eloja.
Esimerkkinä mainittakoon seuraavat otteet eräästä Itä-Karjalassa 1680 luvulla käytetystä arviotaksasta: