Kesällä vedetään rantanuottaa. Vedenalaisilla luodoilla vedetään "kierrenuottaa." Se on siitä omituinen, että siinä on polvi nuotan toisessa päässä. Sitä vedetään aina yhdestä venheestä ja kolmin miehin. Luoto piiritetään nuotalla. Yksi miehistä pitää venettä paikoillaan pitkällä tangolla, jolla hän kaiken aikaa kolahuttaa pohjakiviin, peloittaakseen kalat apajaan. Kaksi miestä vetää sill'aikaa minkä vaan kerkiävät nuottaa venheeseen. Tällä tavoin pyydetään enimmäkseen ahvenia ja siikoja kesällä, nieriäisiä myohäsyksyllä.
Warsinainen kalapyynnin aika alkaa myöhäsyksyllä ja sitä kestää kevääseen asti. Marraskuussa lähtevät miehet yksinäisille merenluodoille monta peninkulmaa rantamailta. Siellä pyydetään siikoja ja nieriöistä harvasilmäisillä verkoilla ja kierteellä. Werkot lasketaan yhteen jaksoon, toinen toiseensa kiinnitettynä. Yhden venekunnan "reäty" eli verkkojakso ulottuu 600, vieläpä toista tuhattakin syltä pitkälle.
Kalastuspaikoilla on silloin aina kalanostajia, joille kalastajat määrähinnasta myövät saaliinsa. Siiat myödään painon mukaan, mutta nieriäiset elävinä "peäluvun" mukaan. Jokaisella kalalla on silloin sama hinta, olipa pieni tai suuri. Warovaisesti ottaa kalastaja kinnas kädessä nieriäisen verkosta ja panee sen rysäntapaiseen laitokseen, joka on hänen venheeseensä kiinnitetty.
Rantaan tultuaan, viepi hän kohta kalansa kalanostajan saunaan, joka on niin rakennettu, että laivan keskiosa on täytetty vedellä. Tämän säiliön seiniin on kannettu reikiä vedenvaihdosta varten. Saatuaan laivansa täyteen lastiin, viepi laivuri kalat elävinä Pietariin.
Parhaat kalastuspaikat omistaa Walamon luostari jonkinlaisen ylimuistoisen oikeuden nojalla, jonka perustetta yhtä vähän käy todistaminen kuin nykyisillä aikoina kieltäminenkään. Muutamille luodoille ei luostari laske kuin omia kalastajiaan. Toisilla luodoilla saapi "miero" kalastella määrätystä vuokrasta, joka viime vuosina on ollut 40 nieriöistä venekunnalta. Sellainen kalastuspaikka on Wossennoin saari, jonkun matkaa Walamon saariryhmästä. Luostari on sinne rakentanut majatupia, joissa kalastajat tuosta samaisesta vuokrasta saavat suojaa ja lämmintä.
Talvella vedetään suurta siikanuottaa. Tavallisesti on nuotta jaettu kymmeneen osaan. Jokainen "osniekka" pitää huolta siitä, että hänen nuottaosansa on hyvässä kunnossa. Hän on joko itse vetämässä, tai palkkaa toisen sijaansa, sillä kymmenen miestä tarvitaan nuotanvedossa. Sellaista nuottaa vedetään hevosen ja "vorotan" eli pelikangen avulla.
Kuten jo mainittiin, pysyy keskiosa Laatokkaa tavallisesti koko talven jäätymättä. Etelätuulet synnyttävät jäänalaisia virtoja ja vesi nousee silloin järven pohjoispäässä. Kun tuulet lakkaavat tai kääntyvät, niin alkaa vesi järven pohjoisosassa laskea ja virrata etelään. Siikaparvet seuraavat näitä jäänalaisia uurtoja ja kalastajat tietävät varsin hyvin, että heillä pitkällisten etelätuulien perästä on runsas saalis odotettavana. Nuottaa vedetään silloin yksillä kala-apajilla. Jokaisella nuottueella on oma vuoronsa, jota sen täytyy seurata.
Wenäjän puoleisia rantoja väittävät kalastajat kalaisemmiksi kuin Suomen puoleisia. Lieneekö tuossa väitteessä perää, vaan johtuneeko se siitä, että kaukaisempi seutu aina mielikuvituksessa kangastaa äveriäämpänä kuin oma kotipuoli.
Kesällä sattuu joskus sampi eksymään nuottamiesten apajaan. Tätä arvokasta kalalajia löytyy nimittäin Laatokassa, vaikka harvassa. Jos sampi on suurempi, kahdeksan- tai kymmenleiviskäinen, niin viedään se elämänä Pietariin. Kalan ulkonevaan kuonorustoon kaivetaan reikä, otus kiinnitetään köydellä laivan perään ja niin sitä sitten mennään pitkälle matkalle. Selittämättäkin on selvä, että tämä on julmaa eläinrääkkäystä.
Harvinaisuutena mainittakoon myös Laatokassa löytyvä "miekkakala" (Peleucus cultratus). Se on siian näköinen, valkeasuomuksinen kala, joka on saanut nimensä omituisesta ruumiinmuodostaan. Watsapuoli sillä näet on terävä ja ylöspäin käyristynyt kuin sabelin terä. Miekkakala lienee kaikkialla hyvin harvinainen. Sitä tapaa muutamin paikoin Itämeressä, Äänisjärvessä, Araljärvessä y.m.