Hylkeet hävittävät Laatokassa paljon kaloja. Laatokan hylje on tuota pientä, mustantäplikästä lajia (Phoca annulata), joka on yleinen Itämeressä ja löytyy Saimaankin vesissä. Kansa sanoo Laatokan hyljettä "norpaksi."
Laatokan ahkerimpina norpanpyytäjinä mainitaan Hakalan ja Telkinniemen miehiä Sortavalan pitäjässä. Keväisin, jäänlähdön aikana, lähtee näistä kylistä joka vuosi useampia venekuntia "norppiin." Wenheessä on tavallisesti kolme miestä, toisinaan kaksikin vaan. Yksi miehistä hoitaa venettä, ett'ei se pääse karkaamaan. Toiset väjyvät hylkeitä ajelehtivilla jäälautoilla. Pyyntimies on puettu valkoiseen mekkoon, valkoinen huivi käärittynä lakin ympäri.
Parisen, kolme viikkoa ovat norppamiehet merellä uiskentelevien jäälauttojen keskellä. Jokaisella on vähintään kaksi täydellistä vaatepartta mukanaan, jos sattuisi jää pettämään ja mies veteen solahtamaan. Wenheessä on rautapelti tai muu tulensijan tapainen ja sen verran tervaksia, että miehet aina silloin tällöin voivat valmistaa keittoruokaa itselleen. Toisinaan voivat pyyntimiehet palata retkellään hyvälläkin saaliilla, Kymmenen norppaa mieheen pidetään jo keskinkertaista parempana.
Hylkeitä muuten ammutaan Laatokan saaristossa kesälläkin. Kalastajilla on melkein aina pyssy venheessä, kun he merensuussa liikkuvat, vaikkapa lyhemmilläkin matkoilla. Tavallisesti haulipyssy. Hylkeen ampuminen kesällä kysyy suurta harjaantumista, norpalla on huono näkö, mutta sen sijaan erittäin tarkka kuulo ja vielä tarkempi hajuaisti.
Tyynenä kesäiltana nousee norppa mielellään lepäämään yksinäiselle vesikivelle johonkin niemen nenään. Ei ole yrittämistäkään päästä ammuntamatkan päähän muuta kuin tuulen alta. Wedenpinta on ihan heratyyni eikä kokematoin luulisi tuulenhenkeä löytyvän ilmassa. Tämä ei kuitenkaan petä kokenutta saarelaista. Hän nyhtää hiuksen päästään, pitää sitä ilmassa, ja totta tosiaankin, hius huojuu. Tuulenhenkeä on siis olemassa, vaikk'ei se pysty vedenpintaan väreitä tekemään. Ja sen mukaan hiipii mies avopäin, paljain jaloin varovasti lähemmä otustaan. Keväällä ja kesällä ammuttu norppa uppoaa kohta, jos se veteen kuolee. Syksyllä on norppa lihavampi ja jääpi kuolleena veden päälle kellumaan.
Kesällä ammutaan myös norppia "moanittamalla." Kun nähdään norppien uivan jonkun kalliokarin läheisyydessä, niin soudetaan hiljaa sinne ja vedetään vene maalle johonkin piiloiseen paikkaan. Toinen miehistä asettuu tuulen alla olevalle kalliosärmälle, matkii norpan ääntä, vääntelee ruumistaan ja tekee ryömiviä liikkeitä. Kalliolle asetetaan toisinaan puusta kolhomaisesti veistetty ja mustaksi maalattu "norpan pulama" eli kuva.
Toinen miehistä sillä aikaa väijyy pyssy silmällä jossain kallionkolossa. Lyhytnäköinen norppa lähestyy lähestymistään "moanittajaa", luullen häntä kumppalikseen.
Jo on ammuntamatkan päässä! Älähän vielä! Täytyy odottaa, kunnes se kääntää korvallisensa ampujaan päin.
Pamaus kaikuu kalliolta ja norppa on joutunut pois lohiluotoisilta vesiltään.
Ennenkuin hieno savupilvi on ennättänyt haihtua, juoksevat miehet täyttä kyytiä venheeseen, työntävät sen vesille ja soutavat minkä jaksavat otuksen luo. Pari airontempausta vielä, ja otus ois otettavissa!