Näin vieraantui karjalainen maanviljelyksestä.
Rahtia käytiin sen sijaan sitä ahkerammin. Rahdista saatiin puhdasta rahaa, jota ei voitu nähdä eikä siis veroittaakaan. Rahaa saatiin muullakin tavalla: pikku kaupalla ja keinottelulla. Tämä teki kansan luonteen petolliseksi. Kaupanteko tietysti ei sitä semmoisenaan olisi tehnyt, mutta kun talonpojan talous ei tuottanut mitään varsinaista kaupaksi kelpaavaa, niin puuttui häneltä rehellisen kaupankäynnin edellytyksetkin. Se ei enää ollut tarpeellista tavaranvaihtoa, vaan keinottelemista, tuo hänen kauppansa. Wiekkain ja sukkelin saattoi tulla rikkaaksi, mutta muu kansa vajosi entistä suurempaan kurjuuteen.
Näin sekaantui karjalaisen luonteesen tuota epäluotettavaa, joka sitä rumentaa.
Lahjoitusmaiden lunastus on kirkas valonsäde Karjalan kansan historiassa. Sen seuraukset alkavat jo astua näkyviin. Kansa on jo monissa seuduin luopunut entisestä velttoudestaan ja käynyt maahan käsiksi. Toiset ovat niin tehneet. Toiset ovat jatkaneet vanhaan, perittyyn tapaan, eläen rahdilla ja muilla satunnaisilla tuloilla päivän tultuaan. He ovat vajonneet yhä syvempään kurjuuteen.
Näiden onnettomien keskuuteen on ilmestynyt uusi maanvitsaus: koronkiskurit. "Ahtaimpaan paikkaan tautikin tungeiksen", sanoo karjalainen sananlasku.
Koronkiskomista harjoitettiin entiseen aikaan ja harjoitetaan vielä nytkin seuraavaan tapaan. Talonpoika tarvitsi rahaa veronmaksuun tai muuhun tarpeesen. Hän sai 40-50 markkaa rahamieheltä ja vakuudeksi otti tämä lainanhakijalta lehmän. Kirjoitettiin n.s. "karvakirja", jonka kautta lehmä luovutettiin lainanantajan nimeen, mutta jätettiin lainanottajalle, s.o. entiselle omistajalleen, käytettäväksi vuotuista arentimaksua vastaan. Arentimaksu oli tavallisesti leiviskä voita vuodessa, joskus vähemmän. 50 markan pääomalle teki tämä noin 20 prosenttia vuodessa.
Tämä on kansan omassa keskuudessa kehittynyttä hypoteekkilainausta. Kansa ei pidä sitä koronkiskomisena, kun korko on maksettava luonnossa. Alkuperäisissä oloissa ei kansa pane luonnontuotteilleen täyttä rahan arvoa, sehän on vanha, tunnettu asia. — Warakkaammat ja säästäväiset ihmiset sijoittivat halukkaasti rahansa tällaiseen lehmähypoteekkiin. Palkollisetkin sitä joskus tekivät. Pankkeja ei löytynyt eikä tunnettu.
Tämän kirjoittaja tuntee erään piian, joka on palvellut useampia kymmeniä vuosia eräässä Karjalan pitäjän herrasperheessä. Joka vuosi on vanha piika säästänyt palkastaan useampia kymmeniä markkoja. Nämä rahat on hän säännöllisesti lainannut lehmähypoteekkiä vastaan. Parinkymmenen markan vuotuisella korolla ovat mummon rahat jo kasvaneet melkoisen suureksi pääomaksi. Lehmiä kuuluu hänellä nyt jo olevan toistasataa ylt'ympäri pitäjää. "Karvakirjoja" ei ole tehty, sillä eukko ei ole kirjoituksen taitava, ei edes osaa kirjoitusta lukea. Onpahan vaan suupuheella tehty ne kaupat. Nyt ei eukko muista kaikkia lehmiään, missä ne ruoat ja arentimaksun laita taitaa toisinaan olla vähän niin ja näin.
Nyt on koronkiskomista alettu harjoittaa uudemmalla ja paljon enemmän tuhoa tuottavalla tavalla. Welka-sitoumukset tehdään vekselillä ja lyhyeksi ajaksi. Sortavalan pitäjän koronkiskureista on viime aikoina paljon julkisuudessa puhuttu. He ottavat tavallisesti vekselilainoistaan 5 penniä kuukaudelta yhdestä markasta, s.o. 60 prosenttia vuodessa. Ottavat enemmänkin, jos sikseen tulee. Sortavalan pitäjä ei ole ainoa, missä tätä kurjaa ammattia harjoitetaan.
Talonpoika, joka kerran on joutunut koronkiskurin kynsiin, on auttamattomasti hukassa. Hänen velkansa nousee nousemistaan, joka kerralta kun vekseliä "verestetään." Wiimein menee kontu huutokaupalla ja sen omistaja siirtyy perheineen irtolaisten joukkoon.