Salmin pitäjässä oli siihen aikaan Neiglick niminen nimismies. Kansa katseli karsain silmin hänen toimipiteitään. Ei aikaakaan, niin oli Salmissa se huhu yleinen, ett'eivät ne oudot juomat, joita hän jakeli, muuta tarkoittaneetkaan kuin ihmisten myrkyttämistä. Oudolta ja epäiltävältä näytti kansasta sekin seikka, että pitäjän ympäri oli asetettu vartijajoukko (karanteeni-vartio), joka esti kanssakäymisen muun maailman kanssa.
Ymmärtämätöin ja taikauskoinen rahvas joutui raivoon ja tämän raivon uhriksi nimismies Neiglick. Eräänä päivänä tultiin suurella miesjoukolla Neiglickin kartanolle, koston tuimat tuumat mielessä. Neiglickin kartano sytytettiin tuleen, hän itse otettiin kiinni, sidottiin lautaan ja heitettiin palavaan rovioon, sittenkun häntä sitä ennen oli rääkätty ja pahoin pidelty.
Mutta pian saivat salmilaiset katua taikauskonsa verityötä. Sanoma saapui hallitukselle, että kansa Salmissa oli noussut kapinaan, surmannut nimismiehensä. Juurta jaksain oli "kapina" kukistettava. Pieni sotavoima komennettiin Salmiin. Rahvas ei tehnyt aseellista vastarintaa. Kaikki Neiglickin murhassa osalliset otettiin kiinni; mikä lähetettiin Siperiaan, mikä taas sai elinkautisena Wiaporin linnassa katua tekoaan.
Murhaajia tuvallisessa merkityksessä eivät salmilaiset kuitenkaan olleet, vaikka laki heidät semmoisina tuomitsi. He olivat sokean taikauskon uhreja ja siltä kannalta on koko tuo kamala tapaus arvosteltava.
* * * * *
Salmissa ja Suojärvellä oli ennen aikaan naisen ryöstö yleisenä tapana. Samoin Aunuksen Karjalassa. Nuoret miehet kumpaisellakin puolen rajaa ryöstivät lemmittynsä. Suostuttiin vaan "neidjizen tshomahizen" kanssa ajasta ja muista seikoista; neitonen rekeen ja täyttä laukkaa yli rajan. Täällä, sulhasen kotipitäjässä vihittiin nuori pariskunta aviomieheksi ja -vaimoksi. Asia oli silloin auttamattomissa. Minkä kirkko kerran oli yhteen liittänyt, sitä ei sopinut enää ihmisten purkaa.
Niin omituiselta kuin tuo kuuluukin, tapahtuu näitä naisen ryöstöjä vieläkin Salmissa. — Salmin Mantshinsaarelta eli noin kymmenisen vuotta sitten pohatta talonpoika. Häntä kutsuttiin "Mantshinsoaren gubernyörikse." Hänellä oli tytär soma ja kaunis, jota vanhemmat vastoin hänen tahtoaan aikoivat naittaa eräälle rikkaalle sen puolen kauppiaalle. Tyttö itse oli rakastunut nuoreen aunukselaiseen. Tämä olikin pyytänyt neitoa vanhemmilta, mutta turhaan. Tahtoivat väkisin naittaa tytärtään tuolle rikkaalle kauppiaalle, joka päälle päätteeksi jo oli vanhanpuoleinen. Kyllähän se rakkaus itsestään tulee rikkaassa kodissa, arvelivat vanhemmat. Siis tuo ikivanha ja aina uusi tarina, josta löytyy niin lukemattomia toisintoja.
Jo vietettiin eräänä talvisena päivänä kihlajaisia "Mantshinsoaren gubernyörin" talossa. Juuri ennen juhlamenojen alkamista pujahti morsian pihalle. Täällä oli armas vuottamassa, koppoi nei'en korjahansa, vei matkoihinsa.
Wuotetaan, vuotetaan morsianta, "a ei kuulu." Wiimein selveni asia. Nähtiin lumessa hevosen ja reen jäljet Mantshiusaaresta mantereelle päin.
Pakolaisia ajettiin takaa, mutta hekin olivat siltä varalta varustautuneet. Olivat määrä taipaleille sijoittaneet vereksiä hevosia. Yli rajan, Aunukseen, pääsivät kuin pääsivätkin pakolaiset, menivät papin luo ja vihittiin. Wanhemmilla ei muuta neuvoa kuin antaa rakastuneille anteeksi, kun nämä jonkun ajan perästä laillisesti vihittynä aviopariskuntana tulivat "adivoih", s.o. heitä tervehtimään.