10. Viheriöivä meri.
Kulkiessaan ensi kerran Atlannin yli Kristoffer Kolumbus eräänä aamuna herätessään hieroi ihmetellen silmiään, kun huomasi laivojensa joutuneen keskelle viheriöivää nurmikenttää — siltä se ainakin näytti. Niin pitkältä kuin silmä kantoi, peitti merenpintaa kellertävän viheriä kasvullisuus. Tuuli oli kevyt, missään ei näkynyt lintuja, jotka olisivat tietäneet maata olevan lähellä, eikä moista kasvullisuuden runsautta voitu millään tavoin selittää.
Merimiehet joutuivat kauhun valtaan; he sanoivat että Jumala tahtoi täten näyttää vihaansa Kolumbukselle, koska tämä yritti tutkia hänen salaisuuksiaan, ja oli jättänyt hänet miehineen saatanan valtaan, joka nyt ylläpiti koko matkan sellaista tuulta että heidän oli mahdotonta enää palata Espanjaan ja johdatti heidän laivansa matalikoille ja tähän merkilliseen ruohikkoon, missä he tulisivat toivottomasti menehtymään.
Kolumbus antoi laskea luotauslangan ja huomasi meren näillä paikoin suunnattoman syväksi — niin syväksi ettei lanka ollenkaan käynyt pohjaan; tuon tuostakin toimitettiin uusia luotauksia, mutta vesi tuntui pohjattomalta. Päivä päivältä he purjehtivat hitaasti eteenpäin uiskentelevain leväröykkiöiden läpi; kunnes vihdoin näkivät selvän ulapan siintävän edessään ja laiva, merimiesten rajattomaksi iloksi, pääsi jälleen avoimeen veteen.
Aina siitä päivästä lähtien — ja tiesi kuinka monta vuosisataa ennen sitä — on tämä ihmeellinen viheriöivä meri ollut olemassa. Se on tunnettu Sargasso-meren nimellä ja sijaitsee Azorien, Kanarian saarten ja Viheriän niemen välillä. Sen syvyys on vielä tutkimaton, ja sen pintaa peittää ijäti viheriä leväkerros, joka on niin tiheä että nykyaikaistenkin alusten on hyvin vaikea päästä sen läpi kulkemaan. Höyrylaivat mieluimmin välttävät sitä, koska levät kääriytyvät niiden potkurien ja siipien ympärille ja pysäyttävät siten kulun, mutta purjealusten on matkallaan Kapiin tai Länsi-Intiaan tahi Etelä-Amerikkaan pakko kulkea sen läpi.
Tämä meri on enimmäkseen aivan tyyni — vain ani harvoin tuima myrsky sen pintaa röyheltää ja kiskoo leviä irti pohjasta. Mutta tavallisesti keinuu sen viheriä pinta yhtä rauhallisena ja salaperäisenä kuin Kolumbuksen ensi kerran keksiessä sen.
11. Lentäviä eläimiä.
Lentävillä eläimillä me tavallisesti ymmärrämme lintuja ja hyönteisiä, jotka sitä tarkoitusta varten muodostuneilla siivilään pysyvät ilmassa ja pääsevät liikkumaan eteenpäin. Mutta luonnossa on muitakin eläimiä, joilla tosin ei ole varsinaisia siipiä ja jotka siis eivät sanan oikeassa merkityksessä "lennä", mutta jotka siltä pääsevät ilmassa kulkemaan melkoisia matkoja.
Sellaisia eläimiä ovat siipioravat, lentävät apinat ja lentävät sisiliskot eli draakot.
Kaikilla niillä on etu- ja takaraajojen välillä oleva nahka venynyt leveäksi, koossa ollen poimulliseksi kalvoksi. Puusta puuhun hyppiessään ne levittävät jalkansa haralleen, ja silloin tämä nahkakalvo tulee jonkinmoiseksi laskinvarjoksi eli lentokoneen siiveksi, jonka avulla ne pääsevät liitämään ilmassa sangen pitkiäkin matkoja. Mutta kuten sanottu, siipi se ei ole eikä sitä liikuteta ylös ja alas siiven tavoin. Ja lentokin on vain liitämistä, ilma kannattaa levitettyä lentonahkaa samalla tapaa kuin paperileijaa.