Ammoisina aikoina, jolloin nykyisiä kivihiili kerroksia muodostaneet saniaiset ja kortteet ylenivät palmujen tapaisina jättiläispuina maamme pinnalla outojen merien ja nevojen rannoilla, kuhisivat niiden muodostamat aarniometsät ja suunnattomat suot täynnä omituisen näköisiä matelijoita, jotka kooltaan olivat meidän nykyisiin sisiliskoihimme samassa suhteessa kuin äskenmainitut puut meidän saniais- ja kortekasveihimme.
Sarvilisko (Ceratosaurus) oli 12—15 metriä korkea, siis 2—3 kertaa isompi kuin nykyinen norsu. Sen ulkomuoto — sarveis-kilpimäistä nahkaa lukuunottamatta — muistutti kengurua; etujalat, olivat pienet, mutta takajalat valtaisen isot, ja niillä eläin hyppelikin pystyssä asennossa, nojautuen levätessään mahtavaan pyrstöönsä. Iso kita oli täynnä hirveitä krokotiilinhampaita; niistä päättäen se siis oli lihansyöjä ja vaarallinen vihollinen muille sen ajan eläimille, joiden kimppuun se iski hypäten niinkuin nykyajan jalopeura tai tiikeri. Mikään älykäs eläin ei tämä peto kuitenkaan ollut, sillä sen nykyisin löydetyssä pääkallossa oli aivoilla perin pienoinen tila.
Samaan luokkaan kuin edellinen kuului pyrstölisko (Stegosaurus), jolla myöskin oli jättiläisruumis, mutta pieni pää. Sen mahtava puolustusase oli rivi pitkin koko selkää kulkevia sarveisliuskoja, jotka varmaankin pysyttelivät edellisen pedon kunnioitettavan välimatkan päässä siitä. Valtavalla pyrstöllään se myöskin kykeni puolustautumaan noitten alku-aikojen raatelijoita vastaan. — Nykyistä sarvikuonoa muistutti ulkomuodoltaan kolmisarvilisko (Triceratops) paljon enemmän kuin kylmäveristä matelijaa; ainoastaan sen krokotiilinpyrstön näköinen häntä vie sen jälkimmäiseen luokkaan. Sekin oli kahta vertaa isompi nykyajan norsua.
Edellä mainitut eläimet olivat etupäässä maaeläimiä — saalistaan ne kyllä osasivat tavoittaa vedessäkin. Vesieläimiä yksinomaan olivat sitävastoin kalalisko (Ichtyosaurus) ja joutsenlisko (Plesiosaurus), jotka olivat räpyläjaloilla varustetut. Kalaliskolla oli — kuten sen nimikin osottaa — kalanmuotoinen ruumis, mutta sen avara kita oli kuin krokotiilin ja siinä oli satamäärin hirvittäviä hampaita. Sen silmät olivat isot kuin viilipytyt ja voivat nähtävästi loistaa pimeässäkin. — Joutsenliskolla, jonka ruumis muistutti hyljettä, oli pitkä notkea kaula, joka päättyi pienoiseen päähän. Yhdessä edellisen kanssa se oli vesien hallitsija.
Peräti omituinen eläin oli lentolisko (Pterodactylus), joka myös oli matelija, mutta varustettu yökönsiivillä ja edusti täten alkuaikojen lintumaailmaa. Sen pääkin muistutti linnunnokkaa, mutta suu oli täynnä teräviä hampaita. Sen siipien väli nousi 8 metriin, siis runsaasti toista vertaa suuremmaksi kuin isoimman nykyajan linnun, kondoorikotkan. Se oli yhtä hyvin kotonaan kaikissa alkuaineissa: se lensi kuin lintu, ui ja sukelsi kuin kala ja mateli ja kiipeili puissa niin kuin joku maaelävä. Sellaisena se oli pelottava vihollinen toisille sen aikaisille eläimille.
Kuinka näistä rumista ja hirvittävistä pedoista on saatu mitään tietää, koska niiden elämisaika on laskettu olevan tuhansia ja kymmentuhansia vuosia takaperin? Eräissä vuoristoissa, nimenomaan Ranskan ja Sweitsin Jura-vuorissa sekä Wyomingissa Pohjois-Amerikassa on hyvin vanhoista maakerroksista kaivettu esiin näiden muinaisten jättiläismatelijain luita, jotka suuruudellaan ovat nykyajan ihmisiä hämmästyttäneet. Niistä ovat tiedemiehet panneet kokoon kokonaisia luurankoja; ja päätellen samoista maakerroksista löydetyistä eläin- ja kasvijätteistä ovat he voineet suunnitella todenmukaisilta näyttäviä arveluja näiden eläinten ulkomuodosta ja elintavoista. Sitä aikakautta geologiassa eli maapallon historiassa, jolloin tällaiset matelijat olivat luomakunnan herroina, onkin ensinmainitun löytöpaikan mukaan ruvettu kutsumaan Jura-kaudeksi.
14. Erakkorapua haastattelemassa.
Meriäyriäinen oli aikalailla hermostunut, sillä se tiesi itsellään olevan jotenkin ikävän tehtävän toimitettavana; se oli kuullut koko joukon juttuja siitä herrasmiehestä, jota sen nyt oli käytävä haastattelemaan, eikä mikään niistä ollut tehnyt siihen rohkaisevaa vaikutusta. Mutta jokainen hra Hummerin — "Merenalaisen päivälehden" päätoimittajan — antama käsky oli sitova, siitä ei päässyt millään mutkilla pois kiemurtelemaan.
Meriäyriäinen oli nimittäin saanut toimekseen käydä haastattelemassa muuatta hra Erakkorapua, jonka piti asuman jossakin Vellamonneidon ravintolan läheisyydessä; mutta tultuaan tuon sille muuten jotenkin tutun virkistyspaikan luo ei se nähnyt ympärillään muuta kuin Merivuokkoja ja Putkimatoja niin pitkältä kuin merenpohjaa erotti.
Meriäyriäinen oli juuri lähtemäisillään tiehensä ilmottaakseen esimiehelleen tehtävänsä epäonnistumisesta, kun se yhtäkkiä huomasi erään Merivuokoista hiljakseen matavan lähemmäksi; ja tarkemmin tulokasta tähystellessään se huomasi tämän ratsastavan ison simpukankuoren selässä, jonka aukosta pari hirvittäviä saksia pisti esiin. Siinähän lähestyi haastateltava henkilö omassa korkeassa persoonassaan!