"Hyvää huomenta!" sanoi Meriäyriäinen kohteliaasti. "Voitteko lahjoittaa minulle pari minuuttia kallisarvoisesta ajastanne, minä…"
"Kukas te olette?" ärähti Erakkorapu töykeästi. "Mitä teillä on täällä tekemistä? Kelpaatteko edes syötäväksi? Minä en vielä ole murkinoinut."
Meriäyriäinen kiiruhti selittämään, että hän oli sangen huonosti sulava aamiaispala ja että oli saapunut hra Hummerin käskystä hankkimaan joitakin tietoja hra Erakkoravun elämästä, mitkä voisivat huvittaa "Merenalaisen päivälehden" lukijoita. Hyväksi onneksi tämä selitys näytti miellyttävän Erakkorapua, joka alavasti pyysi haastattelijaa käymään lähemmäksi, jotta voitaisiin pakista hiukan tuttavallisemmin.
"Ah, kiitän nöyrimmästi", vastasi Meriäyriäinen kiireesti, "mutta minä kuulen aivan mainiosti tältäkin paikalta." Hänestä tuntui turvallisemmalta olla jonkun matkan päässä isännän edestakaisin heiluvista saksista. "Onko tuo teidän ensimmäinen ja ainoa asuntonne?"
"Eikä suinkaan", sanoi Erakkorapu, "ollessani nuorempi en asunut näin tilavasti. Tällaisten toisten rakentamain asumusten hankaluutena on se seikka, etteivät ne kasva yhtä mukaa asukkaan kanssa. Minä oikeastaan vihaan muuttamista, sillä siitä on niin paljon haittoja."
"Haittoja?" huudahti Meriäyriäinen, tehden kiireesti muistiinpanoja.
"Mitä haittoja muuttamisesta on?"
"Ei ainoastaan haittoja, vaan vaarojakin", vastasi Erakkorapu. "Nähkääs — tahi oikeastaan te ette voi sitä nähdä — se osa ruumiistani, joka on tämän huoneeni sisällä, on aivan paljas ja turvaton; jos minun nyt pitää muuttaa, niin teen sen osan alttiiksi vihamiesteni hyökkäyksille, ja aina on semmoisia heittiöitä pitämässä varansa, siitä saatte olla varma."
"Olen aivan ihmeissäni", vakuutti Meriäyriäinen, vaikkei ollut lainkaan ihmeissään.
"Niin on asianlaita. Mutta kun istun turvassa huoneessani, niin en pelkää mitään. Sitäpaitsi on minulla ystäviäkin."
"Tietysti", sanoi haastattelija, "saanko kuulla keitä?"