Papukaijakala hohtaa yhtä korean-värisenä kuin ne linnut, joiden mukaan niitä nimitetään, ja niiden suukin on papukaijan nokkaa muistuttava. — Hyödyllistä virkaa toimittaa kuukala. Uiskennellessaan valtameren pinnalla se tarjoaa suunnattomalla rungollaan tervetulleen lepopaikan kalalokeille ja muille merilinnuille, jotka yhtä kärkkäästi kuin resuiset katupojat, jotka mielellään ottavat ilmaisen kyydin ajurivaunujen takana, istahtavat tämän merihirviön selkään vaivatta eteenpäin purjehtiakseen. Se kasvaa 3—4 metrin mittaiseksi ja on aivan pyöreä kuin pallo.
Lämpimien merien vesissä elää sievä pikkukala, jonka pää ja eturuumis hyvin muistuttaa hevosen päätä ja kaulaa ja jota sen johdosta sanotaan merihevoseksi. Mutta enempi yhtäläisyys loppuu kuitenkin tähän. Tämä kala on ruskean-vihertävä väriltään eikä sitä ole sen vuoksi helppo huomata niissä tummissa vesissä, joissa se elää. Tavallisesti se seisoo pystyssä, kuono vähän alanojossa ja pitkä, evätön pyrstö kääriytyneenä jonkun leväkasvin ympäri. — Kaloja ei yleensä pidetä erittäin viisaina, mutta poikkeuksen tekee ampujakala, joka perin merkillisellä ja älykkäällä tavalla pyydystää ruokansa. Uida meloskellen Itä-Intian rannikkojen kahilikkoa kasvavissa vesissä se alati tähystelee sellaisia hyönteisiä, joiden on tapana istua vesikasvien lehdillä. Huomattuaan saaliinsa "pyssynkantaman" päässä se ampuu suustaan vesisuihkun niin voimakkaasti, että hyönteiset typertyneinä kellistyvät alas vedenpinnalle ja siitä kalan avoimeen kitaan. Kaikenlaiset hyönteiset ovat sille yhtä tervetulleita, yhtä hyvin ahkera mehiläinen kuin kevytmielinen sudenkorento.
Valtamerilaivojen matkustajat näkevät usein ihmeekseen eräitten kalojen lentävän ylös laivankannelle. Näitä kutsutaankin lentokaloiksi. On otaksuttu niiden tällä tavalla tahtovan pelastua niitä takaa-ajavien delfiinien eli pyöriäisten saaliinhimolta; toiset taas arvelevat niiden lentelevän vain huvikseen. Niiden rintaevät ovat kasvaneet erinomaisen pitkiksi, joten ne voivat käyttää niitä kuten linnut siipiään. Niiden on laskettu voivan lentää lähes 200 metriä ja voivan pysyä ilmassa puolen minuutin ajan. Ne tavallisesti lentävät noin metrin korkeudella vedenpinnasta, ja monesti näkee tuhansittain tällaisia kaloja kohoavan ilmaan yhtä aikaa.
Jotkut toiset kalat voivat kävellä maalla, jopa kiivetä puihinkin. Muuan tällainen kiipijäkala vangittiin kerran palmunrungolta noin 1 ½ metrin korkeudessa vedenpinnasta; se oli juuri kiipeämässä aika nopeasti pyrstönsä ja piikkieväinsä avulla vielä korkeammalle. Sen pään sisäpuolella on omituinen elin, joka muistuttaa kiheräkaalin lehteä, ja kalan otaksutaan voivan siinä säilyttää vettä niin paljon kuin se tarvitsee hengittääkseen kävelymatkoillaan kuivassa ilmassa. — Toinen omituinen kala on imukala, joka päässään olevalla imulevyllä voi imeytyä kiini isompain kalojen ruumiiseen. Sen sanotaan myöskin hidastuttavan laivojen kulkua, ne kun suurissa joukoissa imeytyvät kiini niiden kupeisiin ja siten lisäävät niiden hankausta vedessä. Japanilaiset käyttävät niitä kalastukseenkin siten, että kiinnittävät pitkän nuoran niiden pyrstöön ja päästävät ne veteen muiden kalojen joukkoon; täällä ne pian valitsevat uhrinsa ja imeytyvät kiini siihen, jolloin kalastaja vetää ylös kummankin, irroittaa pyydetyn kalan veneeseen ja päästää imukalan uutta saalista kokemaan.
Alinomaa keksitään uusia kalamuotoja valtamerten syvyyksistä, Eriskummallisimpia kaikista kaloista on eräs Atlannin valtamerestä tavattu, jonka syvien merten eläimistön tutkijana tunnettu Monakon ruhtinas eräällä tutkimusmatkallaan nosti merenpohjasta. Se on aivan pieni kala, jolla on kokoonsa nähden tavattoman suuri suu ja isot, tuijottavat silmät. Mutta kenties merkillisintä siinä on kaksi riviä loistavia pilkkuja kummallakin kupeella, jotka hohtavat fosforimaisella valolla. Sitä voisi sen takia kutsua meren tulikärpäseksi tahi kiiltomadoksi, mutta harvinaisen ruman ulkomuotonsa takia sitä on ruvettu nimittämään Pikku paholaiseksi. Sen tieteellinen nimi on Photostomias Guerni.
18. Kiviaika.
Kun ennen vanhaan maasta tavattiin nuolenkärjen tai kirveenterän muotoisia piikiven palasia, luultiin niitä kauvan tavallisiksi "luonnon" esineiksi, s.o. etteivät ne lainkaan olleet ihmisten valmistamia; jotkut luulivat niiden ukkosilmalla pudonneen taivaalta ja kutsuivat niitä sen vuoksi "ukonvaajoiksi"; toiset luulivat keijukaisten ja muun sellaisen haltijaväen olleen niiden seppinä ja sanoivat niitä "keijukaiskirveiksi".
Älykkäät ja oppineet miehet ovat kuitenkin huolellisesti tarkastelleet näitä karkean näköisiä kivipalasia ja ovat päätelleet niiden olevan ihmiskätten valmistamia. Ja todella onkin niiden huomattu olevan ikivanhoina aikoina eläneiden ihmispolvien tarvekaluja tai sellaisten osia.
Tutkijat ovat päässeet selville siitä, että jokaisen kansan historia jakautuu kolmeen suureen ajanjaksoon — kiviaikaan, jolloin ihmisten aseet ja työkalut tehtiin kivestä; pronssiaikaan, jolloin ne valmistettiin pronssimetallista eli vasken ja tinan sekoituksesta; ja rauta-aikaan, jolloin tätä metalleista kestävintä ja käytännöllisintä ruvettiin käyttämään. Puhuessa esim. kiviajasta ei sillä välttämättömästi tarvitse tarkottaa mitään määrättyä vuosisataisjaksoa menneisyydessä, sillä jotkut kansat — esim. pohjoisten napaseutujen eskimot ja monet kuuman ilmanalan villikansat — elävät vieläkin kiviajassaan.
Europan kansat sen sijaan ovat jo ammoisina aikoina sivuuttaneet tämän ajanjakson historiassaan. Se oli aika, jolloin maanosassamme eli monellaisia eläimiä, jotka sittemmin ovat hävinneet tykkänään sukupuuttoon, kuten esim. luolajalopeura, luolakarhu, sapelihampainen tiikeri, mammutti ja hirviösarvikuono, joita sen ajan ihmiset pyysivät ja paloittelivat kivisillä aseillaan.