Äiti Rautakala ei ottanut osaa rakennushommiin; se tyytyi vain rauhallisesti katselemaan puolisonsa toimia sekä silloin tällöin haukkaamaan pieniä mätihiukkasia, jotka sattuivat tulemaan suun seutuville; sillä oli näet aina tavaton ruokahalu.
Isä Rautakala työskenteli tällävälin voimainsa takaa; saatuaan perustuksen valmiiksi, muurasi se seinät ja kattoi lopuksi pesän, käyttäen savena suustansa valuvaa limaa; sivulle se jätti pienen oviaukon, josta voi kulkea sisälle ja ulos. Se oli erittäin sievän näköinen ja taitava kala ja samalla mitä pelottavin vihollinen; sillä vaikka pienikin, ei se arkaillut ketään. Piikit sen selässä olivat ankaria aseita.
Heti kun talo oli tullut valmiiksi, sai äiti Rautakala kohteliaan käskyn käydä sisään, minkä tämä tekikin vähän aikaa kursailtuaan. Se laski pesään mätimunansa — sieviä pikku hiukkasia, eivät unikukan siemeniä isompia — ja sitten se koputti vastapäiseen seinään aukon, josta ui tiehensä. "Hän ei joutanut hoitamaan munia", sanoi se, "sillä hänellä oli yllin kyllin muutakin työtä; mutta jos isä Rautakala ottaisi niistä huolehtiakseen — niin olkaa hyvä vain!"
Isä Rautakalalla ei ollut mitään sitä vastaan; se tarkasteli huolellisesti mätikasaa, siirsi sen turvalliseen nurkkaan ja liikutteli sitten eviään edestakaisin, niin että raikas vesivirta alinomaa kulki pesän lävitse ja kallisarvoisten mätimunien yli. Sitten se rupesi vartioimaan niitä.
Voisi luulla ettei kenkään olisi välittänyt vähääkään noista mitättömistä pikku hiukkasista, mutta isä Rautakala tiesi asian paremmin. Se oli varma siitä, että pesän ulkopuolella uiskenteli paljon ahnaita kaloja väjymässä hänen aarrettaan; ja pianpa hän saikin puolustaa sitä paria vihollista vastaan, jotka tulla törmäsivät oviaukoille katselemaan oliko sisällä mitään syötävää.
Isä Rautakala karkotti ne tuimasti takaisin, iskien niitä vasten kasvoja ja liikutellen uhkaavasti eväsiään. Joka päivä sillä oli kestettävänä hirvittävä taistelu kotinsa ja sen aarteen puolesta; ja surullista on sanoa, että sen karkottamien ahnaiden vihollisten joukossa oli myös äiti Rautakala itse!
Tämä luonnoton äiti, joka ei ainoastaan ollut hylännyt lapsiaan ja jättänyt ne yksinomaan puolisonsa hoivaan, näytti olevan yhtä himokas kuin toisetkin käymään pesän kimppuun ja syömään suuhunsa sen sisällyksen. Isä Rautakala piti kuitenkin tarkasti silmällä uskottoman aviopuolisonsa toimia ja suojeli kotiaan sen epäilyttäviltä hellyyden osotuksilta.
Säännölliseen aikaan munat kuoriutuivat; ja voisipa luulla että isän huolet silloin jo olisivat olleet lopussa. Mutta niin ei ollut laita: nuoret kalat tarvitsevat yhtä paljon jolleivät enemmänkin hoitoa kuin munat. Ne ovat pieniä heikkoja olentoja, jotka tuskin vielä ollenkaan kykenevät uimaan. Isä Rautakala oli toimessaan innokkaampi kuin koskaan ennen: se ui pienokaisparvensa ympäri, ja jos joku niistä erehtyi menemään liian pitkälle, toi isä sen suussaan takaisin.
Vihdoin viimein nuoret kalat olivat kasvaneet niin suuriksi, että kykenivät itse pitämään huolen itsestänsä; ja silloin pääsi isä vihdoin rauhaan.
Rautakala ei ole ainoa kala, joka rakentaa pesiä; sillä on sukulaisia, kivikala ja merihärkä, jotka samoin elävät sekä makeassa että suolaisessa vedessä. Niillä on myöskin isien tehtävänä varjella hautuvia munia ja hoitaa poikasia. — Kaukaisten maiden virroissa ja merissä elää muitakin pesiä rakentavia kaloja, niin kuin hassarkala Etelä-Amerikan joissa, jonka kummatkin sukupuolet osottavat vanhemmanhellyyttä, ja gourami, jota tavataan Javassa, Borneossa ja Sumatrassa.