perivät sivistyksensä vuorostaan kreikkalaisilta, lähinnä näiden Italiassa sijaitsevien siirtoloiden välityksellä, jotka yksi toisensa jälkeen joutuivat heidän valtaansa; mutta maailmanvaltansa Rooma perusti itse, rautaisen tarmonsa ja kiinteästi järjestetyn yhteiskuntalaitoksensa avulla. Mutta vaikka Italia maantieteellisen asemansa takia oli yhtä hyvin, jollei paremminkin kuin helleenien maa, omiaan kasvattamaan merenkulkijoita, eivät sen pojat kuitenkaan olleet merimiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä, eivätkä he edes valtansa kukkuloilla ollen muodostaneet mitään suurta merivaltaa. Heidän laivansa olivat rakennetut kreikkalaisten alusten malliin, mutta miehistö niissä oli yleensä kehnompaa kuin näissä.
Rooman vaarallisin ja miltei ainoa kilpailija niinhyvin merivallasta kuin Pohjois-Afrikan ja Espanjan omistamisesta oli Kartago, jonka asukkaat taasen olivat syntyneet merillä liikkumaan. Rooman kaupankäyntiä ja merenkulkua pahasti kahlehti nöyryyttävä sopimus tämän vallan kanssa, joka kielsi sitä pitämästä sotalaivastoa ja johon sen, alemmuutensa merillä tuntien, oli ollut pakko suostua. Näin ollen he olivat aivan voimattomat hillitsemään ylimielisiä merirosvoja, jotka sieppasivat kiinni heidän kauppahaaksiaan, jopa nousivat Italian rantojakin hävittämään ja etenivät ryöstäen ja tuhoten kauvas sisämaahan.
Tätä lamaannuksen tilaa kesti aina 3. vuosisadan keskipalkoille e. Kr. Mutta tällöin roomalaisten kärsivällisyys viimein katkesi. Rikkoen pakkosopimuksen ja käyttäen mallina haaksirikkoutunutta kartagolaista laivaa he rakensivat lujan laivaston, johon kuului 120 sota-alusta. Siihen aikaan taistelivat jousimiehet ja jalkasoturit laivankannella kilpien ja lautasuojusten turvin, ja väkeväjänteiset heittokoneet (katapultit ja ballisterit) nakkelivat isoja kiviä vihollislaivoihin; mutta menestys riippui pääasiallisesti alusten taitavasta ja joutuisasta ohjauksesta, kun vaski- tai rautapuskurilla pyrittiin lävistämään vastustajan kylki. Siinä suhteessa tunsivat roomalaiset vanhan alemmuutensa kartagolaisten rinnalla; ja sitäpaitsi vaati soutaminen ja purjeidenhoito niin paljon voimia ja tilaa, että sotureita mahtui aluksiin vain perin vähäinen määrä. Niinpä 3-soutuisen laivan (trireemin) 200 miehestä työskenteli 120 soutajina,70 purjeidenhoitajina ja muina apumiehinä, mutta sotureita oli ainoastaan 10.
Silloin sai konsuli Duilius onnellisen aatteen. Hän vähensi miehistön lukumäärää, jotta laivat tulivat kevytkulkuisemmiksi, ja teetti laudoista ryntäyssiltoja, jotka vihollisalusten lähelle tultua voitiin kiinnittää niiden reunalle ja muuttaa kamppailu siten tavalliseksi maataisteluksi jossa roomalaisilla ei ollut vertoja. Täten varustettuna lähti Rooman laivasto tapaamaan vihollista ja voitti sen perinpohjaisesti Mylaen luona v. 260 e. Kr. Opittuaan täten merisodassakin mestareiksi käyttivät roomalaiset jatkuvasti laivastoa apunaan maailmanvalloitushankkeissaan. Aktiumin meritaistelussa v. 31 e.Kr., jossa Augustus voitti Markus Antoniuksen yhdistetyn roomalais-egyptiläisen laivaston, voittivat edellisen 1- ja 3-soutuiset alukset jälkimmäisen korkealaitaiset, mutta hankalasti liikuteltavat 4- ja 5-soutuiset laivat. Vähitellen monisoutuiset laivat joutuivat pois käytännöstä, niin että Välimerellä käytettiin vain yhdellä soutajarivillä kuljetettavia aluksia.
Kauppaliikettä meriteitse hajottamaan olivat roomalaiset sen sijaan yleensä liian ylpeitä ja velttoja. Se pysyi edelleen etupäässä kreikkalaisten ja Välimeren pohjukan (Levantin) rannikkolaisten toimena, jotka kaikkialta tuon suunnattoman valtakunnan alusmaista kuljettivat rikkauksia ja elatusvaroja seitsemän kukkulan kaupungin turmeltuneelle, nautinnonhaluiselle väestölle.
Itsestään on selvää, että Rooman vallan vähitellen käsittäessä koko silloin tunnetun maailman, ja sen omien ynnä vallanalaisten maiden laivojen kyntäessä kaikkia Europan sisä- ja ympärysmeriä, tiedot eri maista ja kansoista kasvoivat suunnattomasti. Suuret sotapäälliköt kuten esim. Caesar kuvailivat hauskalla tavalla Galliaa ja Germaniaa; kreikkalaissyntyiset Strabon ja Ptolemaios ynnä roomalainen Plinius vanhempi perustivat maan- ja luonnontutkimuksen; ja Herodotoksen tavoin kokosi historioitsija Tacituskin (54—117 j.Kr.) entisten ja myöhempäin matkustajain havaintoja maan- ja kansatieteen alalla.
Tacituksen tiedot Fennoista.
Suomalaista lukijaa huvittanee kuulla Tacituksen kuvausta Fenni- l. Fennoi-kansasta, joka eleli kehittymättömässä luonnontilassa Weiksel-joen alijuoksun varsilla. Nähtävästi hän (samaten kuin näistä puhuva Ptolemaios) tarkottaa sillä joko suomalaisia tahi jotakin suomensukuista kansaa, kuvauksesta päättäen kernaimmin lappalaisia.
"Fenneillä vallitsee outo raakuus, siivoton köyhyys: ei ole aseita, ei hevosia, ei kotoa; ruokana ruoho, vaatteina eläintentaljat, makuusijoina maa. Heidän ainoana turvanaan ovat nuolet, joita he raudan puutteessa luilla kärjistävät. Ja sama metsänkäynti on niinhyvin miesten kuin vaimojenkin elatuskeinona, sillä jälkimmäiset seuraavat mukana pyydystämässä ja ottamassa osansa saaliista. Eikä pikkulapsilla ole muuta turvapaikkaa pedoilta ja rajuilmoilta, kuin että heidät peitetään johonkin puunoksista kyhättyyn suojukseen. Siihen nuorukaiset palaavat, siihen vanhukset vetäytyvät. Mutta tuopa onkin heistä onnellisempaa kuin viljellä vaivalla maata, rakentaa huoneita ja käydä kauppaa tavaroilla toivon ja pelon alaisina. Turvassa ihmisiltä, turvassa jumaliltakin ovat he käsittäneet kaikkein vaikeimmasti saavutettavan tilan: ettei heillä ole edes mieliteonkaan tarvetta."
Kartago.