Salamiin taistelu.
Herodotos antaa eloisan kuvan tästä vanhan ajan mainioimmasta meritaistelusta. Kreikkalaisilla oli aluksia kaikkiaan lähes 400, useimmat kolmisoutuisia, kaikki pienempiä kuin lähes kymmentä kertaa voimakkaamman vihollisen laivat, mutta senvuoksi myöskin helpommat liikutella näillä ahtailla vesillä. Vailla yhtenäisyyden tuntoa ja säikähtyneinä barbaarien hävityksistä mantereella aikoivat kreikkalaiset hajautua kukin kotiinsa, kunnes Themistokles viekkaalla juonella pakotti heidät pysymään koossa. Hän lähetti orjan vaivihkaa ilmottamaan persialaisten ylipäällikölle, että helleenit muka peloissaan miettivät pakoa, niin että tämän tuli siis kiiruhtaa lyömään heidät ratkaisevasti, jollei sallisi heidän päästä karkuun. Toisten sanansaattajain myötä hän kehotti Vähän Aasian kreikkalaisia laivoillansa joko karkaamaan taistelusta tahi ainakin hidastelemaan hyökkäyksessä. Tulos oli toivottu: kohta oli koko helleenien merivoima Xerxeen laivojen saartamana.
Tätäpä Themistokles oli odottanutkin. Rohkaistuaan oivallisilla puheilla epäröiväin mieliä hän sytytti yleisen taisteluinnon, ja aamunkoiton valjetessa laskivat helleenit kaikilla laivoillaan esiin, jolloin barbaarit kävivät kohta heidän kimppuunsa. Pelottavan ylivoiman nähdessään osa kreikkalaisista alkoi huovata rantaan päin, mutta jokunen alus laski rivistä ulos ja ajoi vihollista vastaan. Vastustajat takertuivat vaskisilla puskureillaan toisiinsa kiinni ja niiden miehistöt joutuivat käsikähmään. Sittekin säilyttivät kreikkalaiset yleensä järjestetyn rintaman, barbaarien tehdessä kaikki liikkeensä umpimähkään. Vaikkapa kreikkalaistenkin aluksia joutui vihollisen valtaan, tuhoutui enin osa tämän laivastosta. Urheimmin ja onnekkaimmin taisteli persialaisten puolella Halikarnassoon leskikuningatar Artemisia. Jouduttuaan ateenalaisten laivojen takaa-ajettavaksi, ja liittolaislaivojen tiheänä ruhkana sulkiessa pakotien, soudatti hän aluksensa täyttä vauhtia erästä per-sialaislaivaa vastaan ja upotti sen. Seurauksena oli että takaa-ajajat, pettyen luulemaan häntä ystäväksi, jättivät hänet rauhaan; toiselta puolen taistelun menoa kaukaa rannalta katseleva Xerxes ihastui huudahtamaan: "Minun mieheni ovat tulleet naisiksi ja naiseni miehiksi!" Laivojen tuhon lisäksi kärsivät niissä sotureina palvelevat persialaiset tavattoman mieshukankin, sillä he eivät osanneet uida, kun sitävastoin uimataitoisista helleeneistä hukkui vain muutamia harvoja.
Tämä loistava voitto pelasti Kreikan persialaiskuninkaan tarunomaisesta uhkayrityksestä. Viittätoista vuotta myöhemmin helleenit Eurymedonin luona saavuttamallaan uudella loistavalla merivoitolla tekivät iäksi lopun persialaisten valloitus-hankkeista, vaikka näitä foinikialaiset nytkin tehokkaasti avustivat. Julman sitkeästi tapeltiin kummallakin puolella, kunnes ylevämmän innon täyttämät kreikkalaiset pääsivät ateenalaisen Kimonin johdolla voitolle ja valloittivat yli 100 vihollislaivaa miehistöineen päivineen.
Tällöin olivat kreikkalaisten laivat jo foinikialaisten alusten veroiset. Ne olivat isoja 2- ja 3-soutuisia uivia linnoituksia, joita käyttelivät taitavat ja urheat merimiehet. Merisodassa oli tärkeintä soutaa täyttä vauhtia vihollislaivan kimppuun ja murskata sen kylki oman aluksen keulaan kiinnitetyllä vaskisella puskurilla, joka aate oli lainattu maasodasta, linnoituksia särkevästä muurinmurtimesta eli "oinaan-päästä".
Eteviksi merenkulkijoiksi opittuaan alkoivat kreikkalaisetkin käydä laveata kauppaa Välimerellä sekä perustaa siirtokuntia varsinkin Keski- ja Etelä-Italiaan ynnä Sisiliaan. Mahtavimmaksi niistä kohosi Syrakusa, jonka hallitsija Dionysios "tyranni" rohkeni v. 400 paikoilla e. Kr. lähteä sotaretkelle silloista mertenvaltiasta Kartagoa vastaan. Hän rakennutti 200 uutta laivaa ja laitatti kuntoon 110 vanhaa, varusti niiden suojaksi 140,000 kilpeä sekä vastaavan määrän miekkoja ja kypäreitä; isoja kiviä nakkelevia heittokoneita oli pystytetty aluksiin, joista monia kuljetti eteenpäin aina viisinkertainen rivi airoja.
Kreikkalaisten löytöretket.
Löytöretkeilijöinä ovat kreikkalaiset tuottaneet arvaamatonta hyötyä ihmiskunnalle, sen sijaan kuin foinikialaisten laveista merimatkoista ei ollut suuriakaan tuloksia aikalaisille ja jälkimaailmalle. Nämä näet pitivät ne visusti salassa, estääkseen siten muita kansoja kilpailemasta heidän kanssaan maailmankaupasta. Kuuluisin kreikkalaisista matkustajista oli historiankirjoituksen isä Herodotos (481—406 e. Kr.). Nuorukaisena hän lähti opiskelemaan vanhan ajan viisauden kotimaahan Egyptiin, josta käsin hän sitten alotti mainion, vuosikausia kestävän matkansa Afrikan koillisosiin, Arapiaan, Assyriaan ja Babyloniaan, Persiaan, Intiaan, Kaspian alueelle, Skytiaan (Etelä-Venäjälle) ja Trakian kautta vihdoin takaisin Kreikkaan. Tällä laajalla matkalla varteenottamansa epälukuiset havainnot silloin miltei tai tuiki tuntemattomien maiden luonnosta ynnä niissä asu vain kansain elintavoista ja historiasta hän kokosi isoksi kirjaksi, joka on meille mitä tärkein aarreaitta vanhan ajan olojen tuntemiseen, vaikka se sisältääkin totta ja satua erottamattomasti sekaisin. Toinen mainio matkustaja oli Pyteas (340 paikoilla e. Kr.), joka retkeili Britanniasta Itämerelle, jopa Atlantin pohjoisperukoille asti, missä tapasi Thule-nimisen maan (otaksuttavasti Norjan), jossa "aurinko menee levolle ja yötä kestää vain pari kolme tuntia", ja missä hän näki semmoisenkin ennenkuulumattoman kumman, että "meri kylmästä juoksettuu" (käy usvaan ja jäähän). Tuota etelämaalaisille ihmeellistä ilmiötä kuvaa hän seuraavasti:
"Niillä paikoin ei ole enää mannerta eikä merta eikä ilmaa, vaan ovat nämä kaikki sekaisin jonkinlaisena merenkeuhkon tapaisena vellinä, jossa maa, meri ja kaikki-tyyni on riippumassa ja joka on ikäänkuin koko maailman side, minkä läpi ei käy jalkaisin eikä laivalla pääseminen."
Roomalaiset