Purjehdus Afrikan ympäri.
Kreikkalainen matkustaja ja historioitsija Herodotos, joka oli saanut tietonsa Egyptin papeilta, kertoo heidän suorittaneen suurtyön, joka (jos se on tosi) uudistui vasta yli 2,000 vuoden perästä: nim. purjehduksen Afrikan ympäri. Hän sanoo aivan oikein, että Afrika (eli Libya, niinkuin tuota maanosaa silloin nimitettiin) on huomattu olevan joka taholta meren ympäröimä, paitsi siltä osalta, jolla se koskee Aasiaan. Hän jatkaa: "Nekho, Egyptin kuningas, oli ensimmäinen, joka todisti tämän. Lopetettuaan kanavan kaivattamisen Niilistä Arapian lahteen lähetti hän eräitä foinikialaisia matkaan laivoilla, käskien heidän purjehtimaan takaisin Herkuleen patsaiden läpi Pohjoiseen mereen (Välimereen) ja sitten palaamaan Egyptiin. Foinikialaiset siis purjehtivat Punaisesta merestä lähtien etelään päin. Kun syksy tuli, nousivat he maihin ja kylvivät itselleen peltoa aina siihen osaan Libyata, johon kulloinkin sattuivat tulemaan, ja odottivat satoa; sitten, leikattuaan viljan, lähtivät he uudelleen merelle. Täten kului kaksi vuotta; ja kolmantena vuonna he, kuljettuaan Herkuleen patsaiden läpi, palasivat takaisin Egyptiin ja kertoivat — joka minusta ei tunnu uskottavalta, vaan ehkä kyllä toisista — että heillä oli purjehtiessaan Libyan ympäri aurinko oikealla puolellaan."
Foinikialaiset alukset olivat ensin vain pieniä avonaisia pursia, joihin sittemmin tuli puolikansi keulaan ja perään ja kansille taistelutorneja aseellisia miehiä varten. Ne olivat rakennetut karkeasti veistetyistä setripalkeista ja tilkityt maapihkalla. Ihmeteltävä on noiden vanhojen merenkulkijain uljuus, jotka moisilla haperilla haaksilla uskalsivat lähteä aaltojen ja tuulien valtaan, tuntematta ainoankaan myöhempien aikojen apukojeen käyttöä, ainoastaan taivaan kiiluvat tähdet oppainaan. Eteenpäinkulku näinä varhaisina aikoina nojautui pääasiallisesti soutamiseen; tuulen ollessa suotuisa saatettiin kuitenkin käyttää yhtä isoa nelikulmaista purjetta, joka vanhoista kuvista päättäen oli reivattu samalla tapaa kuin nykyäänkin. Soutajia oli aluksi vain kymmenen tai kaksitoista, mutta myöhemmin alusten suuretessa käytettiin viittäkymmentä, jopa useampaakin airoa, jotka olivat sijoitetut kahteen riviin, niinkuin 13 vuosisadalla e.Kr. käytäntöön tulleissa 2-soutuisissa (bireemeissä). Soutajina ahersi orjia ja sotavankeja, jotka olivat kahlitut kiinni airoihinsa ja istuimiinsa; korkealla kaikkien näkyvissä istuva "soutumestari" löi vasaralla tahtia edessään olevaan metallipöytään, ja nahkaruoskilla varustetut päällysmiehet pitivät huolen siitä, että soutajaparat "kaikella ahkeruudella" täyttivät tehtävänsä. Tämä kulkutapa pysyi sitten voimassa halki aikojen aina 17-sataluvun lopulle asti, alkuperäisessä julmuudessaan pakkotyönä pahimmiile rikoksellisille ja väkinäisenä vapaaehtoisuutena tykkiveneiden (kaleerien) miehistöille.
Kreikkalaiset.
Foinikialaisilta arvatenkin oppi purjehdustaidon vanhan ajan etevin sivistyskansa, kreikkalaiset. Jo Komeroon runoissa kuvataan vaikuttavalla tavalla merkillisiä merimatkoja, outojen merten ja salaperäisten rantamien haaveellisia hirmuja, sellaisina kuin näkemänsä ja kokemansa ihmeet mahtoivat näyttäytyä alotteleville merenkulkijoille noilla "miesten syöjillä sijoilla". Sellaisia matkoja olivat tarunomainen Argonauttain retki Mustaa merta, Asovan merta ja Tanais (Don)-virtaa pitkin kaukaiseen Kolkkiiseen jossakin Uralin perillä noutamaan silloista Sampoa, kultaista oinaantaljaa, sekä Odysseuksen vaiherikas paluumatka tuhotusta Troijasta kotisaareensa Ithakaan; ja ne antavat meidän aavistaa, että helleenit jo satuperäisinä aikoina harrastivat laajaa merenkulkua.
Eikähän se ihmettä ollutkaan. Jos mikään maa, niin soveltui juuri heidän asumansa alue tämän elinkeinon harjottamiseen. Syvälle Välimereen pistävä niemimaa satoine poukamineen ja kärkineen, joista suurin, Peloponnesos, on vain kapean Korinthon kannaksen liittämä mantereeseen, ja Arkipelagi lukemattomine salmineen ja saarineen tarjosivat ja suorastaan pakottivatkin valitsemaan kostean elementin kauppatieksi ja yhdysliikenteen välittäjäksi.
Ensinnä olivat kreikkalaistenkin alukset sangen pieniä, kuten vieressä näkyvästä kuvasta käy ilmi. Se ei ole juuri suurempi nykyisen merialuksen pelastusvenettä. Neliskulmainen purje on laina foinikialaisilta, ja kuuden airoparin avuksi meloo perämieskin minkä ennättää ohjauslaitteillaan. Neljä miestä ja poika hoitavat purjeita, ja soturit lymyilevät soutajien rinnalla laidoille ripustettujen kilpien suojassa. Näin pienillä pursilla kreikkalaiset eivät halusta poikenneetkaan kauvas rantavesiltä, ja yönsä he viettivät mieluimmin kovalla maankamaralla. Merellä he liikkuivat kernaasti pienillä laivastoilla, kymmenkunta alusta yhdessä, jotta jonkun niistä tuhouduttua miehistö pääsisi pelastumaan toisiin laivoihin.
Tarvittiin rautaista pakkoa opettamaan kreikkalaisille suurempaa merenkulku-taitoa ja uskaliaisuutta. Sellainen oppimestari heille tuli persialaisten turmaa uhkaavista hyökkäyksistä. Persialaiset eivät tosin olleet itsekään mitään erinomaisia merenkulkijoita — heidän vesikulkuneuvonsa lienevät tuskin ollenkaan edistyneet heidän kukistamansa assyrialaisten ja babylonialaisten isoista savikaukaloista ja ilmalla täytetyistä nahkapatjoista, koskapahan tuollaisia "veneitä" yhä vieläkin käytetään Eufrat- ja Tigris-virroilla; mutta valloitushalussaan he käyttivät hyväkseen valtansa alle joutuneiden Vähän-Aasian kreikkalaisten ynnä foinikialaisten laivoja. Xerxeen Aasiasta Europaan johtamaa suunnatonta kansainvaellusta, jossa Herodotoksen tiedonannon mukaan ainoastaan miesväkeä oli lähes 6 miljoonaa, seurasi rantoja pitkin suhteellisesti yhtä mahtava laivasto, jossa "kolmikymmen- ja viisikymmen-airokkaitten sekä pursien ja pitkien hevos-alusten lukumäärän havaittiin yhteenlaskettuna tekevän kolmetuhatta". Niistä olivat laivaston parhaat, luvultaan 300, foinikialaisten suurkuninkaalle antama apu; hepä myöskin olivat laivaston parhaina merenkulkijoina. Julma, ratkaiseva tuho uhkasi tällöin murskata ihanan Hellaan, jonka eri heimot pienuudestaan huolimatta vielä pahimmoiksi olivat eripuraisia ja kateellisia keskenään. Huolimatta spartalaiskuninkaan Leonidaan ja hänen mieskourallisensa ikimuistettavasta sankariteosta Thermopylain solassa valtasi vihollinen pohjoiset maakunnat, levisi kuin lumivyöry Attikan yli, poltti ja hävitti Ateenaa ja uhkasi Korinthoon kannaksen yli edetä Peloponneesoonkin. Silloin, äärimmäisen hädän hetkenä, kreikkalaisten oli pakko turvautua meritaisteluun. Ateenalaisten älykäs johtaja Themistokles tulkitsi oraakelin ennustuksessa:
'— — puumuurion sun sekä lastesi suoja, ällös vartoomaan toki tyynnä sä sankkoja jääkö joukkoja miesten ja ratsuin, saavia manteren puolta; väistyös, selkäsi kääten, viel’ olet iskevä päinkin',
puumuurin merkitsevän juuri sotalaivastoa. Häthätää koottiin aluksia kaikilta helleeniläisiltä heimoilta ja kaupungeilta, jotka eivät vielä olleet alistuneet Persian suurkuningasta kumartamaan; olisipa saatu apua Syrakusankin jo tällöin mahtavalta merivallalta Sisiliassa, jollei joutava kiista ylipäällikkyydestä olisi tehnyt sitä aietta tyhjäksi. Tuloksettoman meritaistelun jälkeen Artemision-niemen luone (Thermopylain solan vierellä) kreikkalainen laivasto asettui kapeaan Salamiin salmeen vartoomaan vihollista (v. 480 e. Kr.).