Tarumaisen uhkarohkeutensa puolesta ovat pohjolan vanhat viikingit kenties mielenkiintoisimmat kaikkien aikojen merenkulkijoista. He esiytyvät historiassa 8:nnella, 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla. Verraten vähäisillä aluksillaan he risteilivät kaikilla silloin tunnetuilla ja osittain tuntemattomillakin vesillä; alkaen Pohjoisesta Jäämerestä ja Vienanmeren perukoilta he piirsivät pitkin Pohjanmerta, Itämerta ja suurta Atlanttia aina Välimeren pohjukoihin saakka, tuntematta edes niihin aikoihin jo muualla käytettyjä alkeellisia purjehduksien apukojeitakaan; soutivat virtoja ja jokia ylöspäin kaukaisten maiden sydämiin, keksivät uusia saaria ja mantereita ja joko asettuivat pysyväisesti valtaamiinsa maihin, perustaen niihin itsenäisiä valtakuntia, tahi palasivat runsaan saaliin kera takaisin lumiseen pohjolaansa.
Viikinkien alkuperä.
Mitä väkeä nuo viikingit olivat, ja mikä aiheutti tuon laatuaan ainokaisen, meritse tapahtuvan kansainvaelluksen?
Siitä ollaan yksimielisiä, että he olivat nykyisen Skandinavian asukasten esi-isiä; mutta riitaisuutta on vallinnut pohjolan eri kansain osuudesta moneenkin suurimerkitykselliseen viikinkiyritykseen. Itse viking-sanan merkityskin on haihtunut tarun peittoon. Toiset johtavat sen sanasta vik = lahti, selittäen sen merenkulkijain taipumuksesta laskea lahtiin, toiset jälleen vanhasta vig-sanasta = taistelu, tappo (vert. ruots. envig = kaksintaistelu).
Katsaus Skandinavian karttaan näyttää kumminkin jo päältäpäinkin, että vanhoilla norjalaisilla oli tilaisuus kaikkein laajimpiin retkeilyihin: heillehän oli koko Atlantti avoinna. Kauvimpana pohjoisessa he keksivät ja kansoittivat Irlannin ja Grönlannin; he kävivät ensimmäisinä europalaisina (jo puolisentuhatta vuotta ennen Kolumbusta) Amerikan saarilla ja mantereella, asettuivat Fär-saarille ja Skotlantia ympäröivälle saarivyöhykkeelle; nousivat maihin Ranskan rannikolle ja perustivat sinne valtakunnan heistä nimensä saaneeseen Normandiaan, josta käsin uudet valloittajaruhtinaat vuorostaan perustivat toisia normannilaisvaltoja Englantiin ja Etelä-Italiaan. Tanskalaisilla oli luonnollisena "vainionaan" Pohjanmeren ja Kanaalin rannikot, he verottelivat Saksaa, Ranskaa ja Englantia, johon viimeksimainittuun pari heidän kuningastaan perusti lyhytaikaisen tanskalaisvallan. Ruotsalaisille jäi oikeastaan vain "Suolameri" (Austrasalt), Itämeri, temmellyskentäksi; mutta siihen tyytymättä he kulkivat pitkiä jokitiehyeitä myöten syvälle Itä-Europaan, minne he perustivat vanhimman Venäjän vallan, ja uskalsivat painua virtoja alas aina kaukaiseen Konstantinopoliin ("Miklagårdiin" — Suureen kaupunkiin) saakka, jossa he toimivat heikkojen Itä-Rooman keisarien henkivartijoina, "varjageina".
Syyt viikinkiretkiin.
Perimmäisenä aiheena tähän ilmiöön oli se levoton maastasiirtymishalu, joka saman vuosituhannen kuluessa aiheutti suuret kansainvaellukset Europan mantereella ja Aasiasta Europaan. Silloin kansat ikäänkuin havahtuivat pitkällisestä unesta, oikoilivat jäseniään ja tunsivat entiset asuinsijat liian ahtaiksi. Skandinavian asukkaat olivat sukua gooteille eli gauteille, jotka vaellus- ja valloitushalullaan olivat kaikkein rajuimmin tärisyttäneet Itä-, Keski- ja Etelä-Europan valtiollista ja kansallista tasapainoa ja tehneet lopun silloisesta maailmanvaltiaasta Rooman keisarikunnasta.
"Nälkä ja rakkaus ne maailmaa vallitsevat", totesi Schiller — niistä varsinkin ensinmainittu. Tuo tilanahtaudentunto ja voimainlevittämishalu johtui vanhoissa Skandinavian maissa lähinnä luonnonlaadusta sekä niiden valtio- ja yhteiskuntajärjestyksestä. Ne olivat köyhiä ja hedelmättömiä ja kärsivät, silloisiin vähiin elatusmahdollisuuksiin nähden, liika-asutuksesta. Enemmän kuin etelän maat ne olivat riippuvaiset ilmastosuhteista: jos toivo hyvästä sadosta tai kalastuksesta petti, oli hätä ovella. Hädänalaisilla tienoilla silloin nuoremmat miehet saivat joko vapaaehtoisesti tahi arvan määrääminä poistua maasta hankkimaan elatusta toisilla haaroilla. Rauhallisilla keinoilla tämä ei silloin juuri käynyt päinsä, vaan ase kädessä. — Edelleen peri isän arvon ja omaisuuden enimmäkseen vanhin poika (kuten vieläkin on laita Englannin aateliston keskuudessa, jätteenä muinaisnormannilaisesta lainsäädännöstä), joten nuoremmilla pojilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kyntämään sitä peltoa, joka oli kaikkien eikä kuitenkaan kenenkään oma — merta.
Sama ilmiö uudistui valtioelämässäkin. Vanhastaan olivat pohjolan maat jaetut monien keskenänsä kinastelevien pikkukuningasten ja näistä varsin höllästi riippuvain sukupäälliköiden, jaarlien, kesken. Mutta ensimmäisen vuosituhannen lopulla kohosi niissä jokaisessa eräitä toisia voimakkaampia valtiaita, jotka kukistivat kilpailijainsa ynnä jaarlien mahdin ja yhdistivät koko maan valtikkansa alle. Siihenastiset suurmiehet, nähdessään valtansa ja vapautensa raukeavan, eivät aina alistuneet tottelemaan uutta järjestystä, vaan lähtivät merille vapaina viikinkeinä kohoamaan mainetta ja rikkautta tahikka siirtyivät tykkänään pois kotimaasta valtaamiinsa uusiin seutuihin.
Viikinkien luonne.