Skandinavian asukkaat olivat entuudestaan rohkeita kalastajia ja metsästäjiä ja olivat kotivesillään ja vuonoillaan — jotka silpovat Norjan ja Etelä-Ruotsin rantoja kuin miekanterät — hajautuneet reippaiksi merimiehiksi. Kotoisilla pikku aluksillaan he sitten uskalsivat lähteä kauvemmaksikin kokoomaan saalista suurilta merenseliltä ja ennen tuntemattomilta rannikoilta. Merirosvousta ei siihen aikaan, eikäpä paljoa myöhäisemminkään, pidetty minään rikoksellisena tekona. Päinvastoin se silloisen oikeustajunnan mukaan oli vallan kunniallinen toimiala, jopa kunniakkaampikin kuin muut rauhalliset elinkeinot. Vanhat runoilijat (vieläpä lähellä meidän päiviämmekin romantikot, kuten esim. Tegnér "Frithiofin sadussa" ja Runeberg "Fjalar kuninkaassa") ylistivät merirosvoilijain ritarillisia taisteluja, seikkailurikkaita matkoja ja muita miehekkään voiman ilmauksia. Monet viikingit pitivät kunnianasiana viettää koko ikänsä merellä ja päinvastoin häpeänä asua "nokeututuneen kurkihirren" alla. Kuolema tautivuoteella ja vanhuudenheikkoudesta samoin oli häpeällinen, sankarin kuolo miekkojen mittelyssä sen sijaan kaikista kaunein ja kadehdittavin; ja kun uros ei siellä loppuaan löytänyt, piirteli hän vanhetessaan "verisiä riimuja" rintaansa ja erosi vapaaehtoisesti elämästä. Mahtimiehet, "merikuninkaat", haudattiin polttamalla ruumiit heidän omissa sotapursissaan, jotka ahdettuina täyteen merillä koottua rikkautta laskettiin liekkien vallassa ulapalle.
Viikinkilaivat.
Kuten jo mainittu, olivat viikinkien alukset sangen pienet ja hennot heidän suorittamiinsa kaukopurjehduksiin verraten. Niistä on, paitsi vanhoja kuvia, Tanskassa ja Norjassa löydetty kappaleita maan sisään hautautuneina, jopa pari melkein ehyttäkin laivaa. Ne olivat oikeastaan vain pitkiä veneitä, jokseenkin tasapohjaisia, suhteellisesti kapeita ja matalareunaisia aluksia (muistuttaen jossain määrin Pohjois-Suomen koskiveneitä), mutta erittäin notkeita ja nopeakulkuisia. Nämäpä ominaisuudet, yhdessä varman ohjaustaidon kanssa, tekivätkin niistä — niiden hentoudesta huolimatta — luotettavia merialuksia ilkeäsisuisella Pohjanmerellä ja Atlantin mahtavissa mainingeissa. Niiden pituus oli 17-22 metriä, leveys 4-5 metriä ja kantavuus korkeintaan 200 tonnia. Tavallisesti niissä oli masto keskellä alusta ja siinä neliskulmainen, punaiseksi tahi raidalliseksi värjätty sarkapurje (raakapurje); mutta pääpaino eteenpäin kulkiessa ja sotaliikkeissä tietystikin pantiin yksinomaan voimakkaaseen ja rivakkaan soutuun. Keulassa ja perässä kohosi emäpuun jatko valtavan korkealle joko hevosen- tai louhikäärmeenpään muotoiseksi, usein kullatuksi kaljuunakuvioksi — siitä nimitys "käärmelaiva". Näiden julmien kummitusnaamojen tarkoituksena oli rantaa lähetessä peljättää tiehensä rantahiidet. Samallainen kuvio on yleinen Ruotsin ja Norjan muinaisaikaisissa kalliopiirustuksissa ja riimukivissä sekä vanhempain huonekalujen koristelussa. Viikinkien ansioksi pannaan se tärkeä parannus aluksen ohjauksessa, että vanhalta ajalta perittyjen kahden irtonaisen peräsimen sijaan, joita hoidettiin kummaltakin laidalta, tuli käytäntöön yksi ainoa kiinteä peräsin. Tämä ei kuitenkaan vielä sijainnut aivan perässä, vaan oikealla, ylähangan puolella, jolla siitä lähtien on nimityksenä "tyyrpuuri" (ruots. styrbord, engl. starboard = ohjauskylki), vasemman kyljen eli alahangan saadessa nimeksi "paapuuri" (ruots. ba(k)bord, engl. port = takakylki).
Purjehdusmatkoillaan viikingit liikkuivat sekä yksin laivoin että pienempinä tai suurempina laivastoina. Soutaessa kilvet ripustettiin aluksen reunoille sekä koristeiksi että suojaksi aaltoilua vastaan. Päällikkölaivat olivat toisia isommat, ja niissä oli kansi keulassa tahi perässä ulottuen aina mastoon saakka sekä jokseenkin lukuisa miehistö. Niinpä oli kuningas Olavi Trygvenpojan kuulussa Pitkässä käärmeessä neljäneljättä airoparia ja 90 miestä, Knut Suuren päällikköaluksessa, jolla hän lähti Englantia valloittamaan, 60 airoparia, ja Olavi Pyhän kahdessa laivassa 200 miestä.
Svolderin taistelu.
Norjan kuningas Olavi Trygvenpoika oli naisjuonien kautta joutunut sotaan Tanskan kuninkaan Sven Kaksiparran ja Ruotsin Olavi Sylikuninkaan kanssa, joihin vielä liittyi eräitä hänen loukkaamiaan norjalaisia suurmiehiä. Svolderin lahteen Vendienmaan rannikolla (Rügenistä länteenpäin) kokoutuivat yhtyneet viholliset odottamaan Norjan kuninkaan laivastoa. Oli kaunis päivä ja kirkas auringonpaiste, ja kaikki päälliköt katselivat kuinka norjalaiset laivat purjehtivat merelle isoina ryhminä. Kerta toisensa perään, kun jokin muita isompi ja muhkeampi alus tuli näkyviin, huudahtivat liittolaiskuninkaat: "Kas tuossapa suuri ja ylen uljas laiva, se varmaankin on Pitkäkäärme". Mutta Erik jaarli, norjalainen luopio, tiesi sanoa: "Monia muita suuria ja uljaita laivoja heillä on, odottakaamme vielä." Vihdoin he näkivät neljä laivaa purjehtivan esiin, ja yksi niistä oli iso ja kullalla runsaasti huoliteltu käärmelaiva. Silloin nousi kuningas Sven, jolla itsellään oli uljas, keulasta ja perästä raudoitettu alus, pystyyn ja sanoi korkealla äänellä: "Käärme kantaa illalla minut kannellaan, sitä laivaa minä tahdon ohjata." Mutta Erik jaarli lausui: "Vaikkei Olavi kuninkaalla olisi suurempia laivoja kuin tämä, niin ei Sven kuningas saane sitä häneltä yksistään tanskalaisjoukon väellä." Viholliskuninkaiden ja jaarlien kesken oli sovittu, että jos Olavi Trygvenpoika lyötäisiin, jakaisivat he keskenään Norjan valtakunnan, mutta Käärmeen perisi se, joka ensimmäisenä kerkiäisi sen kannelle.
Mahtavan aluksen nähdessään viholliset nousivat kaikki laivoihin ja varustautuivat hyökkäämään sen kimppuun. Sen huomatessaan Olavi kuninkaan seuralaiset pyysivät häntä välttämään taistelua niin ylivoimaisen vastustajan kanssa. Mutta kuningas seisoi päällikkökannella ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Laskekaa purje, pakoa eivät mieheni saa ajatella, en ole koskaan paennut taistelussa, Jumala päättäköön hengestäni, mutta ikänä en aijo lähteä pakoon." Niin tehtiinkin kuin kuningas sanoi. Hän seisoi itse koko varttaan muita korkeammalla, ja hänen kullattu kypärinsä ja kilpensä ynnä punainen vaippansa olivat kaikkien nähtävissä.
Tulinen ja sekä laivoille että miehille tuhoisa taistelu alkoi. Vuoron perään saivat Olavi kuninkaan kimppuun hyökkäävät Tanskan ja Ruotsin laivastot vetäytyä verissäpäin takaisin; mutta niin suuret olivat tappiot norjalaistenkin puolella, että Trygvenpojalle lopuin jäi jälelle vain hänen Pitkä käärmeensä, johon kaikki vielä taistelukuntoiset soturit olivat kokoutuneet. Tulipa vihdoin Erik jaarlin vuoro käydä entistä valtiastaan vastaan, ja nyt vasta alkoi kaikkein tuimin käsirysy.
Pitkän käärmeen keulassa seisoi jättimäinen jousimies, Einar nimeltä, joka ahdisteli nuolillaan niin pahoin Erik jaarlia, ettei tämä tiennyt mihin asentoon asettua korvissaan vinkuvilta nuolilta. Silloin sanoi jaarli eräälle suomalaiselle, joka myöskin oli etevä jousimies: "Ammu sinä tuo iso mies tuolta keulasta." Suomalainen ampui ja osui keskelle Einarin jousta, joka rämähti poikki hänen juuri sitä jännittäessä. Silloin kysyi Olavi kuningas: "Mikä se rämähtikään rikki sellaisella jyryllä?" Einar vastasi: "Norja sinun käsistäsi, herra kuningas." — "Eipä vahinko sentään ollut niin suuri", sanoi kuningas, "ota minun jouseni ja ammu sillä." Einar teki työtä käskettyä, mutta veti niin lujaa että nuolenkärki tuli kauvas kaaren sisäpuolelle. "Liian heikko, liian heikko on hallitsijan jousi", nauroi hän, viskasi jousen menemään ja tarttui miekkaan ja kilpeen.
Yhä tuimemmaksi kävi kamppailu mies miestä vastaan, ja yhä enemmän harvenivat Pitkän käärmeen puolustajain rivit. Mainetekoja suoritettiin kummallakin puolella, joista vuosisadat vielä jälkeenpäin kertoilevat. Taistelun kiivauden selittää se, että tässä iski norjalainen norjalaista vastaan, pahoin loukattu kapinoitsija laillista valtiastaan vastaan. Vihdoin täytyi henkiinjääneen mieskourallisen kiivetä perälavalle kuninkaansa turviin. Mutta sielläkin teki joka taholta nuolia ja keihäitä lennättävä vihollinen sellaista tuhoa, että lopulta vain kuningas itse ja hänen tallimiehensä, joka vartaloltaan ja vaatetukseltaan oli hyvin hänen kaltaisensa, kykenivät asetta käyttämään. Nähtyään enemmän kamppailun turhaksi hyppäsivät nämä kumpikin omalta laidaltaan uimasille mereen. Mutta jaarlin miehiä vartoi veneissä surmatakseen kaikki aaltojen armoon antautuvat. Silloin nosti Olavi kuningas kilven päänsä yli ja sukelsi, mutta tallimies sai kilven allensa eikä päässyt sukeltamaan yhtä sukkelaan. Luullen häntä kuninkaaksi korjasivat viholliset hänet vedestä ja veivät jaarlin eteen, jolloin erehdys huomattiin. Kilvan kiipesivät jaarlin miehet kuningaslaivaan, jonka Erik jaarli täten sai voittosaaliikseen.