"Vallattu on Pitkä käärme, kaatunut Olavi Trygvenpoika",
laulaa Björnstjerne Björnson mainiossa runossaan Svolderin taistelun päätöksestä. Mutta vanha islantilainen kronikankirjoittaja Snorre Sturlason, jonka esitystä "Kuningassaduissa" tässä olemme seuranneet, kertoo olevan paljonkin tarinoita Olavi kuninkaan myöhemmistä seikkailuista, mutta toteaa, ettei tämä missään tapauksessa tullut enää koskaan Norjan hallitukseen.
Viikingit mielityössään.
Noissa pikakulkija-aluksissaan, silloisissa "meren vinttikoirissa", kiitivät viikingit kotivuonojensa partailta ulos aukeille ulapoille. Kohti luonnon auliisti siunaamia maita kävi raisujen matkamiesten kulku — sinne, missä maaperä lumen ja jään kaihtamatta kasvoi runsaita satoja ja missä ihmisillä oli kummallinen tapa kokoutua asumaan kaupunkeihin ja muihin taajaväkisiin ja hyvinsuojattuihin yhdyskuntiin. Sellaisissa seuduissa viikingit tiesivät tapaavansa rikkauksia, joista ei kotoisilla karuilla kallioilla ollut aavistustakaan; ja niissä asui väestö, jolla ei ollut heidän luonteensa rajua, hillimätöntä voimaa ja joka herjan henkensä lunnaiksi kantoi kokoon kultaa ja kalliita kankaita, viljaa, viiniä ja kauneimpia tyttäriään saaliiksi miehille merellisille.
Kauhusta vapisivat Pohjois-Saksan ja Ranskan rannikkojen asukkaat Kaarle Suuren heikkojen seuraajien aikana, kun näkivät kaukaa ulapalta lähestyviksi nuo pitkät, kapeat käärmelaivat purppurapurjeineen ja laidoilla kiiltelevine kilpirivineen, jotka olivat niin toisen näköiset kuin heidän omat kömpelöt, leveäkylkiset ja korkealaitaiset kaukaloaluksensa. Hätähuuto "normannit tulevat!" herätti silloin yhtä suurta hirmustumista, kuin aikoinaan vanhassa Roomassa naisten parkuna: "Hannibal on porttien edessä!" Häthätää kootut suojelusjoukot eivät enimmäkseen mahtaneet mitään tulokkaiden väkeviä käsivarsia ja pitkiä tapparoita vastaan.
Kanaalin toisella puolella sai Englanti — tuo keltiläisten, piktiläisten, roomalaisten ja anglosaksien ainainen taistelutanner, Golf-virran lauhkeitten laineitten kaulailema vihanta saari — lakkaamatta ottaa rannoilleen pohjolan miehiä. "Vuonna 793" — kertoo vanha englantilainen kronikka — "näkyi Northumbrian (Pohjois-Englannissa) päällä kamalia ennuksia, jotka säikyttivät kansaa pahanpäiväisesti: raivokkaita pyörretuulia ja kalevantulia, ja säkenöiviä louhikäärmeitä nähtiin lentelevän ilmassa. Suuri nälänhätä seurasi näitä enteitä, ja vähän myöhemmin samana vuonna tuhosivat pakanalliset miehet mitä kauheimmalla tavalla Jumalan kirkon Lindisfarne-saarella, ryöstäen ja surmaten. Moniaat luostariveljistä ja -sisarista tapettiin miekalla, toisia hukutettiin. Pyhäkkö ryöstettiin putipuhtaaksi, monilta munkeilta riistettiin vaatteet, niin että heidän ruumiinsa jäivät ilki alastomiksi, karja iskettiin kuoliaaksi ja laahattiin mukaan." Siinä lyhyt ja surkean kaunopuheinen aikalaisten todistus viikinkien verisestä vierailusta.
Rannikkoja ryösteltyään viikingit soutivat jokia ylös sisämaahan, valloittivat yhtäällä aatelislinnan, toisaalla polttivat poroksi luostarin ja kasasivat saaliin aluksiinsa. Useat kerrat he tunkeutuivat Seine-virtaa myöten aina Pariisiin saakka, jonka asukkaiden, samoin kuin frankkilaisten kuninkaiden ja kreivien, täytyi maksaa heille tuntuvata pakkoveroa. Mutta sellaisen korjattuaan nuo rehdit raakalaiset jättivät ainakin sillä kertaa maksajan rauhaan.
Välimerellä, maailmankaupan silloisella valtaväylällä, he parveilivat kuin lokkiparvet silakankudun aikana, kaapaten vastaansattuvia kauppahaahtia rikkaine lastineen ja ryöstellen rannikoita Herkuleen patsailta aina Konstantinopoliin saakka, jota he sanoivat "Miklagårdiksi", s.o. Suureksi kaupungiksi. Mutta varsinkin Italia Ihmeineen ja ihanuuksineen viehätti heitä sanomattomasti, niinkuin yleensä keskiajalla kaikkia raakalaiskansoja; ja sen kukkaan, hedelmälliseen ja tuliperäiseen Sisiliaan ("Sikel-öhön") he asettuivat oikein vakituisesti asumaan, perustaen Robert Guiscardin johdolla valtakunnan, joka sitten lukemattomia kirjavia vaiheita kestäen pysyi pystyssä aina viime vuosisadan jälkipuoliskolle asti (Napolin eli "molempien Sisiliain" valtakunta, jonka bourbonilaisvallan Garibaldi kukisti).
Mutta minne tahansa viikingit suuntasivatkin matkansa, niin aina he, löydettyään maan, joka oli kylliksi rikas tuottamaan heille ylellistä saalista, palasivat sinne säännöllisesti seuraavinakin vuosina korjaamaan uutta satoa, kuten konsanaan peltomies vainioltaan; ja joka kerralla heitä seurasi uusia tulokkaita, joita houkutteli maineenjano, voitonhimo ja huoleton, riemullinen elämä.
Viikinkiretket sivistys-tekijänä