Skandinavian maiden etäinen asema, niiden silloisten asukkaiden alhainen sivistystaso sekä kirjallisten muistomerkkien vähälukuisuus ovat aikaansaaneet, etteivät viikinkien vaellukset ohimentyään jääneet pysyväisen tietoisuuden esineiksi muualla Europassa. Enimmän tarjoo niistä tietoja Islannin vanha runous, joka tuolla syrjäisellä saarella, kaukana maailman valtateistä, on säilynyt hämmästyttävän elinvoimaisena halki vuosisatojen. Joka tapauksessa on niillä ollut erittäin suuri merkitys sekä maapallomme tunnetuksi tulemisessa että hyvin monien maanäärien asuttamisessa; ja moniaissa myöhemmin eturiviin kohonneissa maissa ovat muinaisten viikinkien valtateot olleet tärkeinä tekijöinä historiallisessa kehityksessä.
Varhaisimmat retkensä viikingit suuntasivat Islantiin, jolle he saaren iäti lumisen ja jäisen luonnon mukaan antoivat "jäämään" nimen. Varsinaisen asutuksensa se sai Norjasta, josta kuningas Harald Kaunotukan v. 870 paikoilla kukistamat mahtimiehet muuttivat tuonne ikuisen tulen ja jään keskeen, siirtäen sinne mukanaan vanhan norjalaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen. Sata vuotta myöhemmin matkasi norjalaisia purjehtijoita yhä kauvemmas luoteeseen päin keksien maan, jolle sen ensimmäinen vakituinen asukas, muuan Erik Raudi eli Puna-Erik, antoi perin nurinkurisen nimen Grönlanti eli "Vihanta maa", siten houkutellakseen muitakin maanmiehiään sinne asettumaan. Ja hänen poikansa Leif jatkoi vieläkin kauvemmaksi, astuen ensimmäisenä europalaisena jalkansa Amerikan kamaralle. Hän saapui näet New-Foundlandin kalliosaarelle, jota nimitti "Hellulandiksi" (Kallio-maaksi), ja nykyisen Massachusetts-valtion rannikolle, jolle hän siellä tapaamainsa villien viiniköynnösten takia antoi nimeksi "Vinland det goda" (Hyvä viinimaa). Pohjois-Amerikassa ja Grönlannissa vanhan viikinkiasutuksen kumminkin hävitti ajanmittaan eskimojen eli "skrällinkien" kääpiökansa; mutta Islannissa se on säilynyt halki aikojen laatuaan ainokaisena jalokivenä kansakuntien kruunussa.
Historiantutkijain kesken on väitelty siitä, oliko se Rollo eli Gånge Rolf ("Jalankävijä Rolf", koskapa mikään ratsu muka ei kyennyt kannattamaan hänen jättiläisruhoaan), joka 9:nnen sataluvun alussa perusti Luoteis-Ranskaan itsenäisen viikinkivaltion Normandian, norjalaista vaiko tanskalaista syntyperää. Olipa tuon seikan laita miten hyvänsä — verrattomasti sivistyneemmän kansanaineksen keskeen asettuneina normannit ("pohjan miehet") sulautuivat tuota pikaa tyyten ympäristöönsä, omistaen yksinpä sen kielenkin. Kun Rolfin jälkeläinen Vilhelm Valloittaja sata vuotta myöhemmin teki uuden viikinkiretken Englantiin, jossa lyhyt tanskalaisvalta hiukan aikaisemmin oli murrettu, ja muutti sinne paroonineen, pysyi sielläkin ranskankieli pitkät ajat ylimysten kielenä. Ja rakkautensa mereen ja halunsa merentakaisiin valloituksiin jättivät nuo vanhain viikinkien jälkeläiset perinnöksi tälle mitä moninaisimmista aineksista muodostuneelle saarelaiskansalle, jota perintöä nykyinen Suur-Britannia saa meren kaulaileman asemansa ohella kiittää siitä, että se on kohonnut maailman mahtavimmaksi meri- ja siirtomaavallaksi.
VIIKINKIRETKET ITÄÄNPÄIN.
Viikinkien retket itäänpäin ("austrvegr") muodostavat erityisen, meitä suomalaisia sekä itäistä naapuriamme kiinteästi koskettelevan luvun. Ruotsissa asui alkuaan kaksi toisilleen läheistä heimoa, svealaiset ja götalaiset (goottilaiset), joiden välillä oli kahnausta jo paljon ennen Kristuksen syntymää, mikä kahnaus viimein ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä leimahti palavimmilleen. Germanilaisen rodun levoton, toimintahaluinen luonne johti näitä heimoja jo hämärinä esihistoriallisina aikoina riistaretkille merentakaisiin maihin, m.m. arvellaan heidän ensinnä asettuneen Lounais-Suomeen. Kun tuo heimojen käymä kamppailu päättyi svealaisten voittoon, lähtivät kukistetut götalaiset mielellään etsimään uusia asuinsijoja "Suolameren" (Itämeren) itäisiltä ja kaakkoisilta rannoilta; toisaalta jälleen voittajatkin, tuntiessaan olevansa kyllin vahvat muodostamaan kiinteitä yhdyskuntia, ohjasivat kernaasti ylipursuvaa voimaansa itäänpäin. Tällöin lienee Uusimaa saanut ruotsalaisen asutuksensa, samoin Kuurin- ja Vironmaan rannikolla olevat saaret, joiden väestön kielessä voi vieläkin huomata muinaisen yhteisruotsin ("norräna’n") jälkiä. Svealaisten vallan lopullisesti kiteytyessä kuningas Erik Pyhän aikana, liittyi vanhaan valloitushaluun myöskin pyrkimystä levittää kristinuskoa pakanamaihin. Seurauksena oli kuuluisa ristiretki Suomeen (1157). Yhdessä käännyttämisinnon kera kävi asuttamishalu, joka johti ruotsalaiset aina Laatokan ("aallokkaan meren") rannoille saakka. Tänne oli jo 8:nnen sataluvun alussa syntynyt vahva viikinkivarustus Aldeigjuborg (nykyisen venäläisen Ladoga-kaupungin kohdalle).
Suomalaiset heimot olivat hämärän muinaisuuden aikoina muodostaneet "Yhteis-Suomeksi" nimitetyn alueen Pohjois- ja Itä-Venäjällä, mistä heitä alkoi jo ennen Kristuksen syntymää siirtyä Suomenlahden ja Laatokan eteläpuolelle, Suomenniemelle ja Valkeanmeren ympärille. Nykyisen Venäjän alueella heitä asui sekaisin slaavilaisten heimojen kanssa, jotka heitä nimittivät "tshuudeiksi" (arvatenkin laina muinaisruotsalaisesta sanasta "thiudh" = kansa). Mitään kiinteätä yhteyttä, puhumattakaan järjestetyistä valtio- ja yhteiskuntamuodoista, ei noilla sekaheimoilla ollut, niin että niiden oli vaikea pitää puoliaan heidän asuma-aloilleen tunkeutuvia viikinkejä vastaan, joita he nimittivät sanoilla "Ruotsi", "ruotsalainen" (nämä sanat oletetaan johtuvan eräästä itäviikinkien kotipaikasta Rodenista eli Roslagenista Sveanmaan itäosassa). Nuo lakkaamattomat kamppailut, joissa suomalaiset ja slaavilaiset enimmäkseen joutuivat alakynteen, johtivat kumminkin varsin tärkeään suurtekoon, nim. Venäjän vallan syntyyn.
Venäjän vallan synty.
Kijeviläinen munkki Nestor, "Venäjän ajantiedon isä", kertoo 1100-luvun alussa kirjoittamassaan aikakirjassa seuraavasti:
"Vuonna 6367 (s.o. 859) tulivat varjagit (slaavilainen muunnos muinaisruotsalaisesta sanasta 'väring' = laillista turvaa nauttiva mies) meren yli ja vaativat veroa tshuudeilta ja slaaveilta, merjalaisilta ja vepsäläisiltä (suomensukuisia heimoja) ynnä krivitsheiltä (muuan slaavilainen heimo). V. 6370 (862) nämä ajoivat varjagit takaisin meren taa, eivät maksaneet niille mitään veroa ja rupesivat itse hallitsemaan itseänsä. Mutta silloin oli lainkäytön laita kehno, suku nousi sukua vastaan, ja kiista ja eripuraisuus vallitsi kaikkien välillä ja he rupesivat sotimaan toisiaan vastaan. Ja silloin sanoivat he toisillensa: Etsikäämme itsellemme ruhtinas, joka osaa vallita meitä ja tuomita oikeudenmukaisesti. Ja heitä lähti meren yli varjagien, rusj'ien puheille, sillä näillä varjageilla oli nimenä rusj’it, niinkuin toisilla oli svijalaiset, toisilla nurmannit, toisilla anglianit ja toisilla gootit. Ja tshuudit, slaavit, krivitshit ja vepsäläiset sanoivat rusj’eille: 'Meillä on suuri ja hedelmällinen maa, mutta siinä ei ole mitään järjestystä, tulkaa siis hallitsemaan ja neuvomaan meitä!' Ja kolme veljestä valittiin seuralaisineen, ja he ottivat mukaansa kaikki rusj’it ja tulivat. Ja vanhin veljeksistä, Rjurik, asettui Nowgorodiin, ja toinen, Sinjeus, Bjelo-Ozeroon, ja kolmas, Truvor, Izborskiin (Peipus-järven eteläpuolelle). Ja Venäjän maa, nimittäin Nowgorod, sai nimensä näistä varjageista; nyt näet ovat Nowgorodin miehet varjagilaista heimoa, ennen olivat Nowgorodin miehet slaaveja. Mutta kahden vuoden kuluttua kuoli Sinjeus ja hänen veljensä Truvor, ja Rjurik otti yksin ylivallan ja jakoi kaupunkeja miestensä kesken, antaen yhdelle niistä Polotskin, toiselle Rostowin, kolmannelle Bjelo-Ozeron. Ja näihin kaupunkeihin ovat varjagit siirtyneet; mutta sitä ennen asui Nowgorodissa slaaveja, Polotskissa krivitshejä, Rostovissa merjalaisia, Bjelo-Ozerossa vepsäläisiä, Muromissa muromilaisia. Ja kaikkien niiden valtiaaksi tuli Rjurik."
Nimet Rjurik, Sinjeus ja Truvor ovat venäläisiä muodostelmia pohjoismaisista miestennimistä Rörik, Signjut ja Torvard. Kansallisuusnimi Rusj on taas ilmeisesti sama kuin suomalaisten "Ruotsi". Venäjän kotimainen nimi on tänäkin päivänä Rusj eli Rossija. Arvatenkin oli Itä-Europan valtiollinen ja yhteiskunnallinen tila silloin yhtä surkean hajanainen kuin miksi se on tullut äskeisen maailmansodan päätyttyä; joko tulivat tarmokkaat, itseänsä hallitsemaan tottuneet sodankävijät omasta ehdostaan "hallitsemaan tuota suurta ja hedelmällistä maata, jossa ei mitään järjestystä ollut", tahi pitää Nestorin aikakirja kirjaimellisesti paikkansa. Mutta tuloksena tästä muinaisesta maailmanhistoriallisesta valtioteosta oli, että ihmeteltävän sulatuskykyinen slaavilainen aines ennen pitkää nielaisi itseensä niinhyvin suomensukuiset alkuasukkaat kuin ruotsalaiset tulokkaat.