Alun suuriin löytöretkiin tekivät portugalilaiset, joille 14-sataluvun kestäessä siirtyi Italian merikaupungeilta johtoasema merellä. On omituista, kuinka niin pienoinen maa, joka käsittää kapean rannikkokaistaleen Pyreneain niemimaan lounaiskulmassa, voi vallata sellaisen etusijan muiden mahtavampain valtakuntain rinnalla. Tässä uudistuu sama ilmiö kuin muinoin foinikialaisten kohoamisessa Välimeren valtiaiksi: maan asema rajattoman valtameren liepeillä houkutteli asukkaita merelle, jolta suuri osa oli pakotettukin ansaitsemaan elatuksensa. Varsin aikaisin olivat portugalilaiset (muinaiset lusitanit) alkaneet käydä merikauppaa Ranskan, Flanderin, Englannin ja Italian kaupunkien kanssa; toisaalta kiihotti heidän valtapyyteitään lakkaamattomat taistelut heidän maastaan silloin karkotettujen maurilaisten kanssa, jotka Afrikaan siirryttyään olivat lyöttäytyneet harjottamaan merirosvousta vallan ammattimaisesti ja ennenkuulumattomassa mitassa. Korkealle kehittynyttä astetta merenkulun suojelemisessa osottaa se seikka, että Portugalissa jo 12-sataluvun alussa, ammoin ennen muita maita, oli kielletty "rantaoikeus", s.o. kaikkien rannikkolaisten perinnäinen tapa ryöstää rannoilleen haaksirikkoutuneet vieraat alukset ja raastaa niiden miehistöt orjuuteen. Siellä myöskin perustettiin Europan ensimmäinen merivakuutusyhtiö, n.s. "Companhia", jonka jäsenet maksoivat 2% vuotuisesta liikevoitostaan yhtiön rahastoon, ollen oikeutetut saamaan korvausta merivahingoittuneista tahi vihollisten käsiin joutuneista laivoistaan ja lasteistaan. Pääkaupunki Lissabon kuului Pohjois-Saksan Hansaliittoon.
Merimahtinsa varsinaisesta alusta saa Portugali kumminkin kiittää erästä ruhtinastaan, Henrik Purjehtijaa (1394-1460). Nuoruudessaan hän kunnostautui taisteluissa maurilaisia vastaan, mutta osotti jo varhain erikoista mieltymystä merenkulkuun ynnä sen aputieteisiin, maan- ja tähtitieteisiin. Nimitettynä Portugalin eteläisimmän maakunnan Algarven maaherraksi sekä rikkaan Kristus-ritariston suurmestariksi rakennutti hän maan eteläniemen Kap Vincentin äärimmäiseen kärkeen Sargresiin komean linnan ja sen yhteyteen tähtitornin ynnä merikoulun, omistaen sitten koko elämänsä mieliharrastuksilleen. Sargresin linnasta, jonka tähtitornista Henrik-prinssi rakasti katsella ulos määrättömälle valtamerelle ja unelmoida uusista, onnekkaita löytäjiä odottavista maista, tuli maan tärkein laivanveistämö ja varustusasema. Ollen aikansa uskonnollisen lähetysinnon elähyttämä häntä kannusti palava halu kääntää pakanakansoja kristinuskoon; ja mainitun puoleksi hengellisen, puoleksi maallisen ritarikunnan suurmestarina hän voi käyttää sen runsaita rahavaroja yhä uusien retkikuntain varustamiseen ja matkaan lähettämiseen.
Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina.
Suurimmaksi osaksi Henrik-prinssin alkuunpanosta oli jo ennen Kolumbuksen suurtyötä keksitty (osittain uudestaan, sillä kartagolaisen Hannon saavuttamat tulokset olivat silloin ennättäneet unohtua) ja Portugalin kruunulle vallattu Kanarian, Azorien ja Viheriänniemen saaristot sekä lukuisat tärkeät paikat Afrikan lounais- ja länsirannalla, kuten Guinea, Senegal-, Gambia- ja Kongo-virtojen suistot; kunnes Bartolomeo Diaz v. 1486 saavutti Afrikan eteläisimmän kärjen, jolle hän hyvällä syyllä antoi "Myrskyjenniemen" nimen, vaikka hänen kuninkaansa, unelmoiden meritiestä Intiaan, muutti sen "Hyväntoivonniemeksi". Maallenousupaikkoihin retkeilijät pystyttivät Portugalin vallan merkiksi isoja kiviristejä, "padraoneja", joita paikoin on vielä meidän päivinämme löydetty ja pantu uudestaan kuntoon. Näytteinä keksityistä uusista maanääristä he toivat mukanaan kotiin kultahietaa, kasvi- ja eläinkunnan tuotteita sekä neekereitä kumpaakin sukupuolta. Tuostapa — merkillisessä yhteydessä uskalikkojen hartaan uskonnollisen innon kanssa — kehittyi ennen pitkää oikeita neekerijahteja, joista sai alkunsa surkean kuuluisa neekeriorjuus. Erään hurskaan kronikoitsijan kuvauksessa kerrotaan sellaisesta retkestä:
"Vihdoin viimein antoi Jumala, kaikkien hyväili tekojen palkitsija, heille voittorikkaan päivän korvaukseksi Hänen palveluksessaan kärsityistä vaaroista, antoi kunniaa heidän vaivoistaan ja palkintoa heidän kulungeistaan, sillä miehiä, vaimoja ja lapsia saatiin sinä päivänä vangiksi 165 kappaletta."
Matkaile lähtiessä retkeläiset usein rukoilivat kristikunnan päämieheltä, paavilta, siunausta ja synninpäästöä, jota tämä auliisti lupasikin kaikille "Afrikan muhamettilaisia ja pakanoita vastaan lähteville", ynnä ikuisen autuuden matkalla loppunsa löytäville. Samoin hän takasi portugalilaisille yksinomaisen omistusoikeuden kaikkiin maihin, joita he jo olivat löytäneet tahi vasta löytäisivät Afrikan länsirannikolla.
Näillä kaukomatkoilla saavutetuista kokemuksista ja Purjehtijaprinssin väsymättömästä ahkeroimisesta edistyi laivanrakennus- ja purjehdustaito paljon entisestään. Niiden kylläkin kunnollisten, mutta kömpelöiden rahtialusten sijaan, joita siihen asti oli Välimerellä käytetty, loivat portugalilaiset uuden nopeakulkuisen laivatyypin, "karavellin". Näiden vedenalaisen rungon rakenne oli erittäin soukea ja joustava, niin että ne helposti halkoivat aaltoja, ja niiden joko latinalainen tahi isommissa tavallinen kreikkalaistyylinen taklaus antoi niille jopa 12 solmuvälin nopeuden. Niiden kantavuus voi nousta 300 tonniin. Keulassa ja perässä kohosivat tornimaiset kastellit, ja märssykorissa istuivat tähystäjät ja jousimiehet. Keulakoristeena käytettiin jonkun pyhimyksen puusta leikattua ja koreasti kullattua ja maalattua kuvaa, jonka nimeä alus kantoi ja josta myöhemmin alusten "kaljuunakuva" sai alkunsa.
Meritie Intiaan ja tarinat "Johannes-papista".
Marco Polon mainio matkakertomus oli Europassa virittänyt halua päästä ilman muhamettilaisten välitystä yhteyteen idän "ryytimaan" Intian kanssa (Intialla silloin käsitettiin kaikkea luonnontuotteista rikasta Etelä-Aasiaa). Maamatka sinne oli vaikea ja vaarallinen, ja varsinkin toivottu rahdinkuljetus kameelikaravaaneilla olisi käynyt ylen kalliiksi. Sen vuoksi vakiutui ajatus meritien löytämisestä sinne.
Se oli päätarkotuksena kaikilla 15. vuosisadan portugalilaisilla purjehtijoilla; ja jo Bartolomeu Diaz olisi ehken Intiaan osannutkin, jollei hänen miestensä kapina olisi pakottanut häntä kesken kääntymään takaisin Hyväntoivonniemen kohdalta. Monien senaikaisten hullujen haaveiden joukossa olivat kiihottimena tarinat "Johannes-papista", mahtavasta kristitystä pappiskuninkaasta, jonka valtakunnan olisi pitänyt sijaita milloin Afrikassa, milloin Aasiassa. Tälle annettavaksi veivät miltei kaikki matkailijat mukaansa suosituskirjeitä kuninkailta ja paavilta, jotta hän auttaisi heitä toivotun päämäärän saavuttamiseksi — paha vain, ettei tuota salaperäistä henkilöä, jonkinmoista uutta Melkisedekiä, koskaan löydetty. Aiheen noihin tarinoihin lienevät antaneet hämärät tiedot sekä Abessinian koptilais-kristitystä maasta että Intian ja Kiinan välimailla jolloinkin kukoistaneesta, mutta sittemmin täysin sammuneesta nestorialais-kristitystä kirkkokunnasta.