Ja yhä eess’ on viittomaton tie,
Joll' itä laivaa lykkää lieto,
Ja toivo häntä määrän päähän vie —
Ei toivo vaan, myös varma tieto.
Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
Siin’ on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!"
Näin laulaa suomalainen runoilija (A. Oksanen tervehdysrunossaan A. E. Nordenskiöldille 1880) tästä mainiosta matkasta. Vaikkei "matkalla monta mutkaa" ollutkaan, kysyi se silti johtajaltaan kaiken hänen hellittämättömän tarmonsa. Jo sille varustauduttaessa oli vaikea saada merimiehiä lainkaan mukaan, sillä he pelkäsivät kovin lähteä moiselle hullunyritykselle. Vaikka ilma oli koko matkan mitä leudoin ja tuuli jatkuvasti itäinen, pelottivat nuo sääsuhteetkin miehistöä: kuinka moisella iäti myötäisellä tuulella päästäisiin takaisin kotia?
Vihanta meri
Eräänä aamuna havahtuessaan huomasivat miehet hämmästyksekseen edessänsä silmänkantamattoman ruohokentän — joko siellä vihdoin häämötti toivottu matkanpää? Mutta mitään maalintuja ei näkynyt, ja tuulessa näytti tuo kellertävän vihanta ruohopinta keinuvan laineitten mukana. "Se oli niin tiheätä", kirjoitti amiraali lokikirjaansa, "että luulin alla olevan luodon; ja samoin huomasin, että meri tällä kohtaa oli hyvin tyyni, niin että vaikka kävi navakka tuuli, laivat eivät yhtään vaappuneet." Luotauslankaa laskettiin ja nostettiin, mutta meri huomattiin pohjattoman syväksi; siis ei maata voinut olla lähellä. Miehistö joutui kauhun valtaan. Se väitti taivaan täten rankaisevan hurjanröyhkeää päällikköä, sen vuoksi että tämä yritti tutkia sen salaisuuksia; nytpä he olivat kaikki ylenannetut paholaisen valtaan, joka ylläpiti koko matkan sellaista tuulta, että paluu oli mahdoton, ja johdatti laivat mokomaan ruohikkoon, jossa he varmasti juuttuisivat kiinni ja menehtyisivät surkeasti. Vihdoin viimein päästiin miesparkojen rajattomaksi iloksi jälleen selville vesille. Kauhunpaikka oli Sargasso-meri Azorien, Kanarian saarten ja Viheriän niemen saarten välillä, jonka syvyys vielä nykyäänkin on tutkimaton ja jonka pintaa iäti peittää viheriä leväkerros. Purjelaivoille se ei suurta vastusta tee, mutta höyrylaivat välttävät sitä, estääkseen potkurejansa takertumasta kiinni sitkeisiin meriruohoihin.
Kapinan oireita.
Tästä ihmeestä läpäistyä nähtiin miltei joka päivä syyskuun loppupuolella aukean ulapan myrskylintujen kiertelevän laivojen ympärillä. Ne herättivät iloisia toiveita maan läheisyydestä, mutta maatapa yhä vain ei näkynyt. Kolumbus koetti kaikilla keinoilla ylläpitää miestensä masentuvaa rohkeutta; hän puheli heille ahkerasti odottavasta kunniasta ja saaliista (sille, joka ensiksi huomaisi maan, oli luvattu lähes 10,000 mkan palkinto) ja piti joka ilta heille jumalanpalvelusta. Samoin ilmoitti hän heille aina iltaisin päivän kuluessa purjehditun matkan — mutta todellista pienempänä, jott'ei suuri etäisyys Europasta säikähdyttäisi arkoja. Hänen sanotaan myöskin tällä matkalla keksineen kompassineulan poikkeamisen, s.o. sen seikan, että neula osottaa magneettista pohjoisnapaa kohden, joka on jonkun verran luoteeseen maan pohjoisnavasta, koskapa hän ilmiön syytä vielä tuntematta otti sen laskuissaan huomioon.
Mutta maata vain ei näkynyt. Joka ilta laski aurinko läntisen taivaanrannan katkeamattoman vesirajan taa. Välistä häämöttävät kangastukset, joita jokin suunnattoman kaukainen maankohta loi ilmaan, olivat nekin omiaan masentamaan myrtynyttä mielialaa. Epätoivoinen miehistö alkoi niskuroida muukalaista päällikköään, "mokomata genovalaista" vastaan, joka hulluudessaan vei heitä varmaan kuolemaan. Alkoipa jo tuntua merkkejä kapinasta, merillä kauheimmasta rikoksesta; ja lokak. 10 p. julistivat miehet, etteivät he enää tahtoneet purjehtia sen pitemmälle. Tarinan mukaan sai amiraali tyytymättömyyden hiljennetyksi lupaamalla, että jollei kolmen päivän kuluessa nähtäisi maata, niin käännyttäisiin takaisin Espanjaan.
"Maa! Maa!"
Seuraava päivä oli hyvin myrskyinen. Mutta sen kuluessa huomattiin pettämättömiä maanmerkkejä: ihmiskäden vuolemia keppejä ja laudanpalasia sekä kukkiva orjantappurapensaan oksa. Nyt ei voitu enää epäilläkään. Yöpimeän laskeutuessa huomasi etummaisen laivan tähystäjä tummalla taivaanrannalla liikkuvaa valoa ja huusi: "Maa! Maa!" Harvain kuolevaisten lienee suotu tuntea niin väkevää mielenliikutusta kuin se, mikä silloin täytti Kolumbuksen mielen. Hänelle tuo huuto tiesi lujasti uskotun aatteen voittoa, hänen seuralaisilleen vain vapahdusta hengenhädästä. Auringon valjetessa nähtiin edessä pieni saari ja sen rannalla alastomia alkuasukkaita. Espanjan lippu ja ristiinnaulitun kuva kädessä astuivat matkalaiset maihin, laskeusivat polvilleen kiittämään Jumalaa, ja amiraali julisti juhlallisesti ensimmäisen löytösaaliinsa Espanjan kruunun omaksi. Saari, joka kuuluu Bahama-saaristoon ja jota sen asukkaat nimittivät Guanahaniksi, sai onnellisesta pelastuksesta Vapahtajan nimen San Salvador.
Kolumbus uskoi varmasti tulleensa Intiaan tahi ainakin suurkaanin maahan Katayhin (se usko hänellä pysyi koko ikänsä), ja siitä syystä hänen keksimiään seutuja ruvettiin myöhemminkin kutsumaan Länsi-Intiaksi ja sen asukkaita intiaaneiksi. Asukkaat sanoivat itseään karaibeiksi eli karibeiksi (siitä Karaibin meri), minkä Kolumbus käsitti kannibaleiksi (kaanin alamaisiksi). Antillien nimen vastakeksityt saaret saivat täälläpäin löytyväksi oletetusta Antilia-saaristosta.