Parman herttuan voimat odottelivat läheisessä Dunkirkissa. Yhtä ylimielisenä kuin velipuolensa Filip-kuningas halveksi tämä ruhtinas sangen epäviisaasti vastustajaansa. "Hänestä tuntui siltä, kuin pitäisi Englannin ja Alankomaiden laivojen jo pelkältä hänen ja suuren armadan yhdistyneen laivaston näkemältä kiirehtää joutuisasti pakoon omiin satamiinsa ja kaikkiin mahdollisiin rotanreikiin; — — jonka jälkeen hän armadan turvin kuljettaisi sotajoukkonsa Kanaalin yli ja nousisi Thamesia ylös Lontooseen. Parilla kolmellakymmenellä tuhannella valitulla soturilla hän helposti valloittaisi heikosti linnoitetun pääkaupungin, jonka rauhantyöhön ja mukavuuteen tottuneet asukkaat ensi iskusta antautuisivat."
Mutta halveksittu rotta päinvastoin kykenikin pitämään kissaa itseään kiipelissä. Alankomaalaiset lähettivät viisineljättä isoa laivaa täynnä meri- ja sotapalvelukseen tottunutta väkeä pidättämään Parman herttuan voimia Dunkirkissa ja muissa Flanderin satamissa, ja kaikki englantilaiset laivat kokoutuivat Calais’n ulkopuolelle vastaanottamaan armadaa, jos se yrittäisi lähteä ulos merelle. Täten estettiin molemmat espanjalaiset laivastot yhtymästä kuningas Filipin suunnitelman mukaan.
Armada oli asettunut Calais’n selälle sellaiseen taistelujärjestykseen, että isoimmat laivat olivat sijoitetut kaaren muotoon vihollista vastaan peljättäväksi linnakeriviksi ja pienemmät kaaren sisäpuolelle suojaan. Englantilainen amiraali ei näin ollen voinut ilman isoja tappioita itselleen käydä ryntäämään noin vahvaa asemaa vastaan; mutta yöllä 29 päivää vastaan lähetti hän kahdeksan polttolaivaa ainakin murtamaan sitä. Seurauksena tästä äkkiyllätyksestä oli, että espanjalaiset hätäytyneinä katkaisivat ankkuriköytensä ja lähtivät kiiruimman kautta epäjärjestyksessä ulos merelle. Hämmennyksessä törmäsi moniaita heidän isoimpia aluksiaan yhteen ja tuhoutui; toiset hajautuivat sikinsokin pitkin Flanderin rannikkoa, niin että aamun valjetessa voivat töintuskin noudattaa amiraalinsa käskyä ja yhtyä uudelleen Gravelingin luona. Silloin oli englantilaisilla kultainen tilaisuus käydä hämmentyneen vihollisen kimppuun ja samalla estää sitä yhtymästä Parman herttuan laivastoon, ja mainiosti he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. Eräs senaikainen kirjoittaja kuvaa taistelun loppusuoritusta seuraavasti:
Armadan surkea loppu
"Huomenissa heinäk. 29 p:nä, äsken kerrotun metelin ja Espanjan laivaston jälleen asetuttua taistelujärjestykseen Gravelingin näkösällä, iskivät englantilaiset uudelleen sen kimppuun mitä uljaimmin ja raivoisimmin — — Ja vaikka englantilaisilla oli laivastossaan monta mainiota ja sotakelpoista alusta, voi niistä tuskin paria- tai kolmeakolmatta asettaa espanjalaisten yhdeksänkymmenen ison taistelulaivan rinnalle.
"Sen vuoksi englantilaiset laivat, käyttäen hyväkseen sukkelampaa ohjauskykyään, jonka avulla voivat kääntyä ja ottaa tuulta purjeisiinsa minne suuntaan hyvänsä, lähestyivät usein aivan keihäänvarren päähän vihollisista ja ampuivat kukin vuorostaan kokokyljen laukaukset niitä kohti; — jatkaen tätä keskeytymätöntä tykki- ja muskettitulta koko päivän aamusta myöhäiseen iltaan, kunnes heiltä ruuti ja luodit tyyten loppuivat."
"Espanjalaiset kärsivät tuona päivänä suuren tappion ja vahingon, sillä heidän laivoistaan tulivat monet puhkiammutuiksi ja upposivat, samoin menettivät he väkeään sangen paljon; kun sitävastoin englantilaiset koko sinä aikana, jolloin espanjalaislaivasto liikkui heidän vesillään, eivät kadottaneet miehistään sataa enempää eivätkä ainuttakaan laivaa eikä arvohenkilöä."
Huonoa komentoa Englannin hallituksen puolelta (kuningatarta syytettiin tässäkin kitsastelusta) todistaa se, ettei sen laivastolle ollut varattu kylliksi ampumavaroja, jotta se olisi voinut täydellisesti hävittää vihollisen. Mutta mitä vain kyettiin tekemään, se tehtiin kunnolla. Monet, Espanjan isoimmista laivoista upposivat tahi joutuivat vastustajan saaliiksi. Vihdoin älysi espanjalainen amiraali jatkuvan taistelun toivottomaksi ja käyttäen hyväkseen eteläistä tuulta kokosi laivastonsa jätteet purjehtimaan pohjoista kohti, toivoen voivansa kiertää Skotlannin ympäri ja palata sitä tietä englantilaisten häiritsemättä Espanjaan. Mutta voittaja seurasi perässä, ennen kaikkea pikalentäjä Drake, joka ajoi voitettua "voittamatonta" edellään jonkun matkaa pohjoiseen, kunnes huomatessaan sen kääntyvän Skotlannin rannoilta Norjaa kohti katsoi parhaaksi — Draken sanojen mukaan — "jättää sen noiden rajujen ja hirvittäväin pohjoisten vesien armoihin". Mutta myrsky jatkoi hävitystyötä Skotlannin ja Irlannin kallioisilla pohjoisrannoilla. Suuresta, ylpeästä "voittamattomasta armadasta" palasi ainoastaan kolmekuudetta pahoin runneltua alusta — poikkinaisin mastoin, rikkinäisin purjein, puhkiammutuin kyljin ja nääntynein miehistöin — kotimaan satamaan.
Filip II:sen järkähtämätöntä mielenmalttia kuvaavat hänen sanansa lohduttaessaan vapisevaa Medina Sidonian herttuaa: "Minä lähetinkin teidät taistelemaan ihmisiä enkä luonnonvoimia vastaan."