Nyt oli Peder onnellinen, kun sai oman laivan komennettavakseen ja valtuuden risteillä sillä omin päin Ruotsin rannikolla. V. 1709 oli puhjennut Tanskan, Puolan ja Venäjän yhteinen sota silloin vielä aivan tuntematonta ja kokematonta Kaarle XII:tta vastaan. Wessel kohosi toimeliaisuutensa nojalla tuotapikaa luutnantiksi ja sai kuljetettavakseen isomman laivan, Lövendahlin kaleijan, jonka samanniminen tanskalainen kenraali oli varustanut omalla kustannuksellaan. Urotyö seurasi toistaan, Tanskan maankamaralla menettämä sotamaine sai korvausta merellä ja luutnantti Wessel niitti kasvavaa mainetta. Hän valtasi yhden ruotsalaisen laivan toisensa perästä, mieluimmin aina omaa alustaan isompia, ja menestys kruunasi useimmiten hänen silmitöntä uhkarohkeuttaan näyttäen todeksi sananparren, että ainakin merellä "rohkea rokan syö". 22-vuotiaana hän kohosi kapteeniluutnantiksi ja sai vihdoinkin himoitsemansa 14-tykkisen frekattilaivan käytettäväkseen. Ollen yhtä kerkeä kynään kuin miekkaankin kyhäsi hän kohta kuninkaalle hehkuvan kiitoskirjeen, joka päättyi sanoihin: "Tähän asti en ole kyennyt osottamaan kaikkein alamaisinta intoani Teidän kunink. maj:ttinne palveluksessa niinkuin olisin toivonut; mutta nyt olen vapaa käyttämään minulle kaikkein korkeimmasti uskottuja siipiä etsiäkseni vihollista missä vain tapaan, mikä kohtakin Jumalan avulla saadaan tuta."
Seikkailu Göteporin edustalla.
Eivätkä nuo olleetkaan mitään tyhjiä korusanoja. Suoritettuaan joukon muita meritoimia saapui Wessel elokuussa 1713 Kaarle XI:nnen Ruotsin ulkomaankaupan pääsatamaksi perustaman ja vahvasti varustaman Göteporin edustalle. Hän oli jo tehnyt itsensä niin peljätyksi näillä vesillä, että sikäläinen kuvernööri kreivi Mörner julisti suuren palkinnon sille, ken toisi Wesselin vangittuna hänen eteensä. Mutta suuri oli kuvernöörin ällistys, kun muuan ruotsalainen pursi vielä samana päivänä toi hänelle vastauksen Wesseliltä itseltään, jossa tuo vajaasti 23-vuotias sankari "Lövendahlin kaleijolta, ankkurissa Göteporin edustalla", tarjoutui saapumaan hänen tapaamistaan niin ikävöivän kreivin luo, jos tämä lähettäisi jonkun kaleijaa kahta vertaa vahvemman aluksen noutamaan häntä. Saman haasteen hän kohdisti kaikkien satamassa majailevien ruotsalaisten sotalaivojen päälliköille — sekä alusten että niiden kapteenienkin nimet hän tiesi luetella — mutta pyysi pitämään kiirettä, sillä hänen oli muka jouduttava kurittamaan ruotsalaisia toisellakin taholla.
Haasteeseen oli kuvernööri jo tavallaan vastannut, ennenkuin sen käsiinsä saikaan. Kun Wessel huomenissa lähti merelle, tuli häntä vastaan parin peninkulman päässä rannikolta kaksi isoa sotalaivaa. Näillä oli Tanskan lippu mastossa, mutta likemmä tullessa ja nimiä kysyttäessä ne vastasivat ampumalla täydet panokset ja vetämällä mastoihin Ruotsin lipun. Wesselin 14-tykkistä frekattia vastassa oli kaksi ruotsalaista linjalaivaa, toisessa 44, toisessa 50 tykkiä, jotka hinasivat perässään muuatta anastamaansa tanskalaista alusta. Urhomme ei tuosta säikähtynyt, vaan antautui arvelematta taisteluun. Ollen taitava tykkimies pippuroi hän omakätisesti pienemmillä tykeillään vihollislaivain mastoja ja kylkiä ja kesti kokonaista kolme tuntia epätasaista taistelua, kunnes hän väkensä jyrkästä vaatimuksesta viimein antoi peräytymiskäskyn. Mutta tuskin oli hän ennättänyt ampumamatkan ulkopuolelle, kun häntä jo kadutti tottumaton väistyminen. Hän tahtoi ainakin vallata takaisin ruotsalaisten ottaman tanskalaisen kauppalaivan ja hyppäsi muutamien miestensä kera veneeseen sitä tavoittamaan. Sen ruotsalainen valtausmiehistö ohjasi tietystikin aluksen mahtavain saattajalaivain turviin, jotka antoivat sietämättömälle ampiaiselle kolme kokokyljen yhteislaukausta peräkkäin. Nyt täytyi jo Wesselinkin älytä hypänneensä hulluun kirnuun ja kiireimmän kautta korjata itsensä kauvemmaksi. Purjeet rikkiammuttuina, lippu repaleina, köydet pahnoina, keulamasto poikki ja "rungossa niin monta tykinluotia, ettei niitä kukaan kyennyt laskemaan", saapui Lövendahlin kaleija puoleksi uppoamistilassa Norjan rannikolle.
Seuraavana keväänä hän saapui uudestaan Skoonen rannikolle ottamaan selkoa ruotsalaisten varusteluista. Tarkasteltuaan rantaa kiikarilla ja huomattuaan, ettei mitään epäilyksenalaista ollut läheisyydessä, soudatti hän laivan purrella itsensä maihin kymmenkunnan miehen kera, joilla ei ollut muita aseita kuin kirveet. Mutta annappa olla — joukon saavuttua mitään pahaa aavistamatta lähimpään kalastajakylään, karkasikin taloihin piiloutunut rakuunajoukko tulijain kimppuun. Wesselin miehet pitivät enemmän kiirettä kuin päällikkönsä, ennättivät purrelleen ja lykkäsivät vesille; ja siten jäi tuo onnenkiusaaja yksin rannalle vihollisparven keskeen, joka vaati häntä antautumaan ja luovuttamaan miekkansa. Se ei ollut Wesselin mieleen, mutta pursi oli jo niin kaukana merellä, ettei siitä voitu häntä auttaa, eikä hänkään ennättänyt enää pelastua siihen. Hidastellen hän viimein vastasi: "Olkoon menneeksi!" jolloin yksi rakuuna ratsasti hänen eteensä ja ojensi tyynesti kätensä ottaakseen vastaan hänen miekkansa. "Mutta ei vielä tällä kertaa!" huusi Wessel silloin ja antoi rakuunalle aimo iskun käsivarteen, syöksyi kuin nuoli toisten vainoojain lomasta vedenrajaan, viskautui Himasille miekka hampaiden välissä ja alkoi painaa purren perään. Hölmistyneet rakuunat käänsivät hevosensa ja karauttivat hekin veteen, kunnes se ulottui ratsujen selkään asti; toiset laukasivat ratsupyssyistään kudin toisensa perästä pakenijan jälkeen, kuitenkaan osumatta. Vuoroon sukeltaen, vuoroon pinnalla molskien onnistui tämän välttää luoteja ja päästä vahingoittumatta purren luo, johon miehet nostivat hänet tukasta. Oli maaliskuu, ja meri antoi Wesselille kylmän kylvyn; siksipä hän laivaan noustuaan ensi työkseen vaihtoi ihoa myöten kaikki vaatteensa, mutta lämmitti myöskin perinpohjaisesti pelkurimaisten venemiestensä seljät.
Kohtaus englantilaisen kanssa.
Kesällä samana vuonna hän joutui Pohjanmerellä seikkailuun, joka oli käydä hänen virkauralleen kalliiksi. Hän näet yhdytti siellä Englannin lippua kantavan frekatin, joka taaskin oli hänen omaa alustaan melkoisesti isompi ja vahvemmin asestettu. Pysähtymään vaadittaessa vieras purjehtija vaihtoi Ruotsin lipun mastoon ja vastasi kokokyljen laukauksella. Alus oli Ruotsin hallituksen äskettäin Englannista ostama sotalaiva, joka englantilaisen kapteenin ja miehistön kuljettamana juuri purjehti uuteen määräpaikkaansa. Wessel, joka aina rakasti "vilpitöntä puhelua", kysyi miehiltään, olivatko he valmiit ylläpitämään Tanskan vanhaa merimainetta; siihen vastattiin kaikuvalla "hurraa"-huudolla, ja silloin alkoi yksi kuumimpia otteluja, mihin kaleija koskaan oli joutunut. Klo 6:sta illalla puoliyöhön saakka pippuroivat molemmat laivat toisiaan niin ahkerasti, että tulikuumiksi käyneitä tykkejä piti lakkaamatta valella vedellä. Lopulta kyllästyi englantilainen leikkiin ja lähti rikkiammutuin purjein jatkamaan matkaa minkä kykeni. Molemmat riitapukarit olivat sangen väsyneitä ja kehnossa kunnossa ja huoahtivat mielihyvällä yön mittaan, mutta Wessel ei päästänyt vastustajaa näkyvistään.
Klo 6 aamulla olivat alukset jälleen vierekkäin ja "tervehtivät toisiaan jyrisevällä ja verisellä huomentoivotuksella, jota kohteliaisuuksienvaihtoa jatkettiin kaikella hartaudella molemmin puolin klo puoli 10:een saakka". Sitten pidettiin puolen tunnin aamiaisloma, ja sen jälkeen käytiin uudestaan toistensa kimppuun. Mutta klo 2 päivällä ilmotti kaleijan ammusmestari, ettei ruutia ollut enää neljää panosta enempää tykkiä kohti; aallot kävivät sen lisäksi niin korkeina, ettei voitu ruveta entrausyritykseen, jota varten Wessel oli jo hommannut kaikki valmiiksi, ja niinpä täytyi hänen karvain mielin päästää saalis kynsistään. Mutta ystävällinen lopputervehdys oli kumminkin lausuttava. Vene laskettiin vesille ja rumpali lähetettiin vieraan laivan kannelle viemään "kapteeni Wesselin terveiset ja pahoittelun, että hänen nyt ruudin puutteessa täytyi luopua leikistä; mutta että hän toisen kerran odottaisi samassa paikassa, kun ensin oli käynyt kotona hakemassa lisää ruutia".
Englantilainen kapteeni vastasi samallaisin kohteliaisuuksin ja kutsui kapteeni Wesselin saapumaan hänen laivalleen lähemmin juttelemaan, luvaten kunniasanallaan hänelle täyden turvallisuuden. Siihen ei Wessel kuitenkaan suostunut, mutta huusi naapuria laskemaan lähemmäksi. Sitten kysyi hän huutotorvea käyttäen:
"Ei kai herra kapteenilla liene minulle lainata vähän ruutia?"