Aina 19 vuosisadan puoliväliin saakka olivat sekä sota- että kauppalaivat puisia, eikä niiden välillä ollut paljon muuta eroa, kuin että edelliset olivat nopeampikulkuiset ja paremmin aseistetut. Sotalaivat olivat itse asiassa vähitellen muodostuneet aikaisemmista asestetuista saatto- (konvoiji) aluksista, joiden turvin kauppalaivat ryhmissä kulkivat silloin ylen epävarmoilla reiteillä. Minkä kauppahaahden hyvänsä saattoi varustaa sotalaivaksi, kun lastin tila käytettiin tykistön ja ampumatarpeiden sijoitusta varten ja merimiesten lukua lisättiin tykkiniekoilla ja tussarisotilailla.
Kokonsa, purjeidensa ja asestuksensa mukaan sotalaivoja nimitettiin linjalaivoiksi, frekateiksi, korveteiksi, kaljuunoiksi, hukkerteiksi j.n.e. Suurimmat olivat linjalaivat, joissa tykistö, kansitykkejä lukuunottamatta, oli sijoitettu suojattuihin pattereihin, n.s. kasematteihin, kolmelle jopa neljällekin kannelle päällekkäin — siitä myöskin nimitys "3- ja 4-kantiset". Tykkejä saattoi niissä olla aina 136 ja miehistöä 1,200 saakka. Tykkien suut pistivät ammuttaessa esiin luukuilla varustetuista ampumareijistä eli "tykkiporteista"; ladattaessa ja luudalla puhdistettaessa kiskottiin ne nuorasta alustaan eli lavettiin kiinnitetyillä pyörillä taapäin. Kansitykit eli "karonnadit" olivat lyhyitä, mutta erityisen järeitä, ja ne ladattiin tavallisesti raehauleilla tuhotakseen vihollislaivan miehistöä kannella ja takilassa.
Erikoisen lajin sotalaivoja muodostivat kaleerit, joita kuljetettiin soutamalla. Ne vastasivat myöhempiä tykkiveneitä, ollen varustetut kevyellä tykillä keulassa ja perässä; tyynen vallitessa ne myöskin hinasivat isoja sotalaivoja taisteluasentoon sekä niiden vahingoituttua pois turvaan.
Taistelutapa.
Taistelussa oli yleensä sääntönä, että samallaiset laivat antautuivat ottelemaan keskenään: linjalaivat — jotka nimensä mukaisesti muodostivat kummankin sotivan puolen taistelurintaman eli -linjan — linjalaivain kanssa; pienemmät alukset pysyttelivät aluksi joko kyljillä tahi isompien takana, sekautuen sitten taistelun kehittyessä nekin kamppailemaan keskenään. Nykyiseen laivatykistöön verraten olivat silloiset tykit aivan pikkuruisia kapineita, kenttä- ja varsinkin piiritystykistöä melkoisesti pienemmät, joten suhde niiden välillä oli siis päinvastainen kuin nykyään. Sen vuoksi niitä käytettiinkin laivoissa sitä runsaammin. Niiden teho silloisiin puulaivoihin oli suhteellisesti heikko. Vastustajat voivat lähetä aivan vieri-viereen ja ampua toistensa kyljet seulaksi ja purjeet rääsyiksi; mutta ahkerasti paikkailemalla vammojaan voivat ne pysyä edelleenkin vedenpinnalla sekä omin avuin tai toisten hinaamina pyrkiä turvaan.
Jos vihollislaivaa ei saatu pommittamalla upoksiin, koetettiin se sytyttää palamaan ampumalla tulisiksi kuumennettuja luoteja ja viskomalla sen kannelle ja rikiin tulisoihtuja, palavaa pikeä j.n.e. Rohkein ja tehokkain keino oli kumminkin "entraus" eli kylkirynnäkkö. Silloin laskettiin veneihin hampaihin saakka aseistettuja miehiä, jotka soutivat vihollisaluksen kupeelle, kiipesivät kuin kissat ylös sen kylkiä — käyttäen hyväkseen kaikkia esiin pistäviä ulkoutumia, alasriippuvia nuoranpäitä ja rynnäkkökeksejä — ja kannelle tultuaan toimittivat verisaunan pakottaakseen siten laivan miehistön antautumaan. Niin uskallettua kuin tämä oli kin ja niin veriseksi kuin käsirysy tavallisesti kävikin, oli aineellinen voitto sitä suurempi: laiva kaikkine aseineen, varastoineen ja miehineen joutui voittajan saaliiksi. Huomatessaan vastarinnan turhaksi räjähyttivät puolustajat usein laivansa ilmaan, jolloin tuho peri heidät itsensä ja ylivoimaiset viholliset. Vallattu alus hinattiin satamaan korjattavaksi; miehistö toisinaan pakotettiin voittajan palvelukseen, ja lastin (nimenomaan kauppalaivojen) arvo jaettiin upseerien ja miehistön kesken "riistarahoina". Siksipä oli n.s. kaapparitoimi noina aikoina sekä luvallista että suosittua kaikkien maiden sotalaivastoissa (ks. tarkemmin XVI Lukua).
Kuten näkyy, muistutti meritaistelu tällöin kaksintaistelua, ottelua mies miestä vastaan, ja oli omiaan kehittämään mieskohtaista yritteliäisyyttä ja urhoollisuutta sekä luomaan sellaisia hillittömän huimia merisankareita kuin Tordenskjold. Vasta myöhemmin, rautalaivojen päivinä, vaaditaan päälliköiltä etusijassa taktillista ja meriteknillistä kuntoa.
VIII LUKU
Kauppalaivojen kulta-aika.
Valtameren uudet isännät. — Suuret kauppakomppaniat; Komppanian laatu ja toiminta; Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen; Komppaniain tulot ja maksut, mahtavuus ja konkurssit; Komppaniani merkitys yleisessä sivistyselämässä; Komppaniat valtiollisena tekijänä. — Purjelaivalla entisaikaan: "Poikani kaleijalla" ja sen tekijä; Finlandein lähtö Göteporista; Myrskyssä Pohjanmerellä; Matkan jatko ja päätös; Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla; Luonnonhavaintoja.