1700-luvulla, "hyödyn aikakaudella" ja merkantilismin kukoistusaikana, kohosi komppaniain lukumäärä ja mahti vieläkin suuremmaksi. Kun meillä Pohjolassa esim. kaikki europalainen ulkomaankauppa oli muutamien harvojen "tapulikaupunkien" hallussa ja koko siirtomaankauppa parin Intian komppanian yksinoikeutena, niin arvaa helposti, kuinka epätasaisesti kaupan kautta saatu varallisuus maassa jakautui, kuinka etuoikeutetuilla oli rajaton valta ja vapaus määrätä ja korottaa tavarain hintoja, ja kuinka suureksi kansan laajojen piirien tyytymättömyys moisesta asiainmenosta kasvoi. Siitä huolimatta — ja välittämättä hallituksen rajoituksista ja fysiokraattien [ Fysiokraattien mielestä oli maa (ja vesi) kansojen ainoa rikkauden lähde ja maanviljelys siis ainoa hedelmällinen elinkeino. Maataviljelevä valtio voi pysyä pystyssä ilman kauppaa ja teollisuutta, mutta ei päinvastoin. Siis aivan vastakkainen käsitys kuin kauppaa suosivalla merkantilismilla, johon ylempänä on viitattu.] varoituksista — lisäytyi eri maissa ylellisyys tavattomasti tottumisesta komppaniain tuottamiin siirtomaatavaroihin. Kiina ja Japani lähettivät silkkinsä (silkkiäispuun viljelys ja silkin ja sametin valmistus oli kyllä tähän aikaan jo opittu myöskin Italiassa ja Etelä-Ranskassa), teensä ja riisinsä, pronssi-, posliini- ja lakeeraus-tavaransa, Itä-Intia epälukuiset ryytinsä, jalokivensä ja helmensä, Länsi-Intia kahvinsa ja sokerinsa, tupakkansa, romminsa ja arrakkinsa aina kaukaiseen Pohjolaan saakka. Ei auttanut, vaikka papisto jyrisi saarnatuolista ajan turmelusta ja nautinnonhalua vastaan, ja vaikka hallitus sääti sakkoja ja jalkapuuta aatelittomain säätyjen koreasta vaatetuksesta ynnä kahvin ja tupakan nauttimisesta. Silkkihetaleet, lakeeratut huonekalut ja posliiniset pöytäkalut, kahvi ja tee ynnä huumaava ryydinlemu — nehän kuuluivat kerrassaan rokokoo-ajan kodin sisustaan ja ilmapiiriin, työntäen tieltään entiset rehelliset sarka- ja verkavaatteet, jykevät kansanomaiset tai barokkityyliset huonekalut, kotimaisen olven ja paloviinan, yksinkertaiset savituopit ja tinalautaset.
Kun "Itä-Intian purjehtijaa" sen monikuukautiselta, usein parivuotiseltakin matkalta tähystettiin palaavaksi lähtösatamaan, syntyi kaupungissa riemullinen odotus — olihan tapaus suurimpia paikkakunnallisia juhlahetkiä. Puhumattakaan varrotussa laivassa olevien monilukuisten omaisten jälleennäkemisestä, tiedettiin sen mukana saapuvan sellaista tavaraa, joka tuona hienostuneena ja nautinnonhaluisena aikana teki elämän vasta oikein elämäksi. Komppania näet, laivan saavuttua rantaan ja selvittyä ajan ankarasta tullikäsittelystä (jossa kyllä sattui tuhkatiheään monenmoista koiruutta ja lahjomista), möi yleensä tuodut kaukomaantuotteet huutokaupalla, nautintoaineet paljottaiserissä; mutta harvinaisuuksia, sen ajan suuresti suosittuja "kuriositeetteja" — Kiinan kauniisti kirjailtuja posliini- ja lakeeraustöitä, Intian helmiä, norsun- ja kilpikonnanluukaluja y.m.s. — pääsi jokainen rahakas kokoilija ostamaan. Pohjoismaiden tärkeimmäksi merikaupungiksi Köpenhaminan rinnalla kohosi juuri Itä-Intian kauppansa nojalla silloin vielä aivan nuori Götepori, jossa ruotsalaisella komppanialla oli pääkonttorinsa ja oma satamansa.
Komppaniain tulot ja maksut — mahtavuus ja konkurssit.
Selvää oli, että näin ylettömiä etu- ja yksinoikeuksia jakaessaan pitivät asianomaiset hallitukset omaa etuansakin silmällä ja maksattivat niistä runsaasti. Niinpä hollantilainen Itä-Intian komppania sai ensi kerran 1602 suorittaa oikeuksistaan 25,000 floriinia (päälle 52,000 mk.), mutta kauppalupaa uusittaessa 1647 1 1/2 milj. fl. ja seuraavan kerran 1696 jo 3 milj. fl. (huomattava on, että rahanarvo silloin oli nykyistä paljoa suurempi). Ensimmäinen englantilainen yhtiö sai 1708 auttaa rahapulaan joutunutta valtiota 1,200,000 punnalla, ja vuodesta 1767 lähtien maksaa vuosittaisveroa 400,000 puntaa. Ruotsalaiselle Itä-Intian komppanialle määrättiin vuodesta 1746 alkaen 50,000 taalarin (yli 100,000 mkn) maksu jokaisesta onnellisesta kotia palanneesta laivasta, ja sai se lisäksi antaa lahjoja ja lainoja hallitukselle ja sen yksityisille jäsenille monien satojentuhansien taalarien arvosta.
Mutta sitä runsaammat olivat komppaniain osakkailleen jakamat voitot. Edellämainittu hollantilainen yhtiö suoritti ensimmäisenä 45-vuotisena valtalupakautenaan liikkeeseen pannun pääoman 10-kertaisena takaisin, jakaen joinakin vuosina aina 75 pros. osinkoa. Englantilainen yhtiö jakoi laivainsa 8 ensi matkalta yhteensä 171 pros., 4 seuraavalta 87 1/2 pros.; ruotsalainen yhtiö monesti yli 100 pros., keskimäärin 32 pros.
Siksipä syntyikin uutta valtalupaa kaupattaessa aina tavattoman kiihkeä kilpailu äveriästen rahamiesyhtymäin kesken, ja vähempivaraisetkin koettivat jollakin pienellä murto-osakkeella päästä mukaan. Komppaniat eli yhtiöt pysyivät aina samoina, mutta niiden omistajat (osakkaat) voivat uudessa myyntitilaisuudessa muuttua. Vasta paljon myöhemmin ne järjestyivät nykyisiä osakeyhtiöitä vastaavaan muotoon. Ja huomatessaan, miten hyväantinen lypsylehmä tällaisesta komppaniasta tuli valtionrahastolle, alkoivat hallitukset myydä samaisia etuoikeuksia yht'aikaa useammillekin yhtymille. Uusia komppanioja syntyi 1700-luvun alkupuolella tuiki tiheään: Ranskassa 17, Englannissa 12, Tanskassa 10, Portugalissa 7, Espanjassa 6 (nämäkin vallat olivat huomanneet potkimisen vapaakaupan tutkainta vastaan turhaksi ja kiiruhtaneet noudattamaan toisten maiden esimerkkiä), Ruotsissa 6, Hollannissa 2.
Mutta nyt nousi kilpailu jo liikanaiseksi, niin ettei romahduksia voitu välttää. Osaltaan vaikutti myöskin silloisten suurten merivaltojen, Englannin, Hollannin ja Ranskan kilvoittelu merten herruudesta haitallisesti rauhalliseen meriliikkeeseen ja kaupankäyntiin. Aikakauden suuret merisankarit, Blake ja Hood Englannissa, Tromp ja Ruyter Hollannissa, Jean Bart ja Suffren Ranskassa eivät tyytyneet löylyyttämään ainoastaan toisiaan, vaan ahdistelivat innokkaasti kilpailevien kansojen kauppahaaksiakin kaikilla maailmanmerillä. Siinä leikissä polttivat Itä-Intian komppaniat pahasti hyppysensä. 1700-luvun puolivälistä lähtien alkaa niiden keskuudessa sattuessa oikein jättiläiskonkursseja. V. 1769 esim. teki kokonaista 55 etuoikeutettua Intian komppaniaa eri maissa vararikon. Vanhimmat ja vankimmat pysyivät sentään pystyssä vielä kauvas 1800-luvulle saakka; mutta höyryvoiman tehtyä meriliikenteen paljon yleisemmäksi ja tavallaan kansallistutetuksi, väheni niiden kaupankäynti ja merkitys lopulta mitättömiin. Valtiollisilla seikoilla oli siinä osansa, uudenaikaisilla osakeyhtiömuodoilla samaten; komppaniat olivat eläneet mahtiaikansa ja saivat viimein lakata olemasta.
Muutamissa muita elinvoimaisemmissa maissa on kyllä myöhemmin sallittu perustaa uusiakin samankaltaisia yhtiöitä kansallisen yritteliäisyyden ja kaupankäynnin edistämiseksi, s.o. myönnetty niille etuoikeuksia eräiden merentakaisten maanäärien luonnontuotteiden hyväksikäyttämiseen, mutta ei enää mitään yksinoikeutta kyseenä olevaan tuotantoon. Englannissa tällaisilla yhtiöillä on nimenä "Chartered Company" (sanasta "charter"- = etuoikeuskirja). Sellaisia on siellä vieläkin olemassa esim. Etelä-Afrikan kuuluisa Chartered C:ny, joka saaliin- ja vallanhimossaan sytytti tuhoisan buurisodan. Saksan afrikalaista siirtomaavaltaa on tuntuvasti edistänyt sikäläinen Saksan Itä-Afrikan yhtiö.
Komppaniain merkitys yleisessä sivistyselämässä.
Paitsi rahallisia tuloksia ja ylellisyyden lisäämistä on suurilla kauppakomppanioilla ollut erittäin tärkeä tehtävä nimenomaan 18. vuosisadan henkisessä elämässä.