Hyvin järjestetty kaupankäynti kaukaisten maanäärien kanssa lisäsi erinomaisesti aikakauden maailmantuntemusta, lähensi vanhoja ja uudempia sivistyskansoja toisiinsa ja toi vielä alkuperäisellä kehitysasteella olevia ihmisrotuja osalliseksi yleisestä inhimillisestä kehityksestä. Voipa sanoa, että 1700-luvun jälkipuolisko, maailmanhistoriassa niin suurimerkityksellinen "valistuksen aikakausi", saa suurelta osalta kiittää kauppakomppaniain eri maanosia yhdistävää liiketointa kaikista niistä uusista luonnontieteellisistä havainnoista ja luonnonlakien tuntemuksesta, jotka kypsyttivät sen kukkaansa. Valistusfilosofia esitti elämän ihanteeksi luonnontilan teeskentelemätöntä yksinkertaisuutta ja vapautta; valtio-oppineet ja käytännölliset valtiomiehet lainasivat mullistaviin oppeihinsa vapaita aatteita Pohjois-Amerikan nuorista siirtovaltioista; aikakauden runoilijat uneksivat palaamista turmeltumattomaan luontoon; ja kaikki ajattelu, kaikki henkinen toiminta perustui tällöin tapahtuvaan luonnontieteisten mahtavaan heräämiseen. Komppaniain laivoja seurasivat kokonaiset esikunnat luonnontutkijoita tutustumaan vieraiden maanosien eläimistöön, kasvistoon ja kivennäisiin, niiden kansoihin ja sivistyselämään. Erityisesti Pohjolan oloja silmällä pitäen mainitsemme, että "hänen maj:ttinsa yrttimaailman keisari, kaikkien nelijalkaisten ja koppakuoriaisten kuningas", luonnon suuri järjestäjä Linné matkusteli itse nuorempana niiden mukana ja lähetti ahkerasti oppilaitaan merentakaisiin maihin tutkimaan luontoa ja kokoomaan siitä näytteitä, joita hän tarvitsi perustavan kasvi- ja eläinjärjestelmänsä valmistamiseen. Suomalaisiakin tutkijoita oli joukossa, m.m. teki Pietari Kalm silloin mainion Amerikan-matkansa, josta kirjoittamansa kertomus käännettiin monille Europan kielille. Monia uusia ravintokasveja ja viljelystapoja siirtyi tällöin Europaan.
Yksinpä vapaudenaatekin, joka valistusfilosofian vaalimana lopulta puhkesi Ranskan suureksi vallankumoukseksi, oli tällaista lainatavaraa. Pohjois-Amerikan valtioiden vapautuessa Englannin ikeestä riensivät Europan tulisielut ottamaan osaa taisteluun ja toivat tullessaan vapaudensoihdun ja sotaisen kokemuksensa vanhan maailman mantereelle, jolla alkavissa vapaustaisteluissa he sitten toimivat eturivin miehinä.
Komppaniat valtiollisina tekijöinä.
Eräille kauppakomppanioille oli suotu vielä suurenmoisempi ja välittömämpi tehtävä maailmanhistoriassa. Mahtavimmaksi kaikista niistä kohosi ennen pitkää englantilainen Itä-Intian komppania. Hankittuaan itselleen Bengalissa jalansijaksi Kalkuttan (Kalikutin) kaupungin — saman, johon Vasco da Gama oli ensiksi noussut maihin ja josta käsin Portugali oli alkanut levittää valtaansa Intiassa — se saattoi nopeasti ja varmasti koko Etu-Intian valtansa alaiseksi. Sen palveluksessa yleni lordi Clive vähäisestä kauppapalvelijasta maansa jumaloimaksi kansallissankariksi.
Ilman lakkaamattomia taisteluita ja viisasta valtiotaitoa ei tätä mainiota menestystä kuitenkaan saavutettu. Kotimaisten ruhtinaiden ja heimojen suhteen komppania noudatti vanhain roomalaisten valiolausetta: Jaa ja hallitse! Heikommat heimovaltiaista kukistettiin helposti, mahtavammat joko voitettiin verisissä taisteluissa tahi suostuteltiin ystäviksi lahjoilla ja alueenlisäyksillä. Mongolivaltiaiden, "suurmogulien" vanha keisarikunta Delhissä sortui omaa raihnauttaan, mutta sen tilalle nousi vaaralliseksi vastustajaksi Mysoren muhamettilaisten sulttaanien valtakunta, josta vasta Waterloon tuleva voittaja Wellesley-Wellington teki lopun. Ja kaiken aikaa haittasivat komppanian pyrintöjä kilpailevat ranskalaiset, jotka yllyttivät vihamielisiä ruhtinaita vastarintaan, toivat niille aseita ja laivoja ja opettivat niiden armeijoita europalaiseen sodankäyntitapaan.
Pahin vaara Englannin vallalle Intiassa piili kumminkin komppanian omassa hallintojärjestelmässä. Sen päänä Intiassa oli kaikkivaltias kenraalikuvernööri, mutta hän oli tykkänään riippuvainen yhtiön kotimaassa sijaitsevasta johdosta. Mitä hän Intiassa rakensi, sen voivat kohta kokonaan kaataa johtokunnassa ja senkin yläpuolella olevassa yhtiökokouksessa tehdyt päätökset. Puoluepyyteet; mieskohtainen suosio tai viha ja ennen kaikkea rahalliset edut määräsivät ylimmän johdon hallintopolitiikan. Sodankäynnistä päättivät yhtiön lähettämät sotapäälliköt, jotka olivat kenraalikuvernööristä riippumattomat; siviilihallinnossa häntä kahlehtivat miltei joka askeleella johtokunnan julkisesti ja kateellisten puoluejohtajien salaisesti lähettämät asiamiehet. Vähitellen muodostui Intian hallinnon pääpyrkimys sellaiseksi, että tuosta rajattomain luonnonrikkauksien maasta oli kiristettävä kaikki mehu ja saalis jaettavaksi komppaniain osakkaille; maan alkuasukasten hyvinvointi ja sen rajattomien mahdollisuuksien kehittäminen laiminlyötiin törkeästi.[ Englannissa kohosi toki terveellistäkin ajatuskantaa Intian nurinkurista hallitustapaa vastaan. Vedettiinpä kenraalikuvernööreistä kaikkein mainioimmat, lordi Clive ja Warren Hastings, vastaamaan hallinnostaan alahuoneen edessä. Hädintuskin pelastuneena ankarista syytöksistä teki edellinen itsemurhan, ja jälkimmäinen vaipui valtiolliseen mitättömyyteen.] Yhtiön virkailijat puolestaan ylimmästä alimpaan saakka koettivat ruhtinaallisesta elämästä etsiä korvausta epäterveellisen ilmanalan vaikeuksille ja pitivät periaatteenaan haalia itselleen niin suuria rikkauksia kuin suinkin, jotta eläkeikään tultuaan voisivat palata kotimaahan äveriäinä "nabobeina". (Sana merkitsee intialaista ruhtinasta, mutta on sitten siirtynyt merkitsemään upporikasta henkilöä.)
Tämä nurinkurinen järjestelmä aiheutti Intialle itselleen suunnattomia epäkohtia, joista se vielä tänäpäivänäkin kärsii, vaikka pahimmat haitat sen hallinnossa on jo korjattu. Tuossa maapallon rikkaimmassa maassa kärsii monisatamiljoonaisen väestön enemmistö säännöllisesti nälänhädästä, ja nälänkauhut synnyttävät Intian kamalia erikoistauteja, koleeraa ja ruttoa, joiden pesä ja levittäjä muuhun maailmaan se yhä edelleenkin on. Toiselta puolen oli suunnatonta väestöä pitämässä kurissa vain kourallinen englantilaista sotaväkeä, jonka tukena oli luotettaviksi luulluista heimoista muodostettuja alkuasukasrykmenttejä. Mutta näiden luotettavaisuus osottautui petolliseksi, kun yleinen tyytymättömyys sytytti viime vuosisadan puolivälissä vaarallisimman kaikista Englannin valtaa Intiassa järkyttävistä vastarinnoista, alkuasukassoturien ("sepoys’ien") verisen, julman kapinan.
Vasta vaivalla se kukistettua huomattiin järkevimmäksi erottaa Intia komppanian hallinnosta suoraan Englannin kruunun alaiseksi, jolloin sen hallitsija otti "Intian keisarin" arvonimen. Nyt vasta voi Englanti ruveta korjaamaan vanhoja virheitään ja harjottamaan rauhallista sivistystyötä maailman rikkaimmassa maassa. — Jokseenkin samalla tapaa hankki Englanti itselleen Kanadan. Siellä toimivan Hudson Bay-komppanian turkistenpyytäjät ja uutisasukkaat asuttivat vähitellen tämän alkuaan ranskalaisen siirtomaan ja valloittivat sen metsä-, kala- ja mineraalirikkaudet Englannille, joka viljelemällä maan hedelmällistä maaperää on tehnyt siitä varsinaisen vilja-aittansa. Ranskalaisen Mississippi-komppanian sorruttua kelvottomiin rahakeinotteluihin peri sen valtaamat alueet (Louisianan) ensiksi Englanti ja sitten Yhdysvallat, jonka viljavimmat valtiot sijaitsevat niissä.
PURJELAIVALLA ENTISAIKAAN.
"Poikani kaleijalla" ja sen tekijä.