Finlandin miehistöllä ei liene suinkaan ollut ikävät päivät rattoisan ja elämänhaluisen pastorinsa parissa. Hänen tehtävänään oli pitää jumalanpalvelus kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja sunnuntaisin puolenpäivän aikaan; mutta minkälaisen hartaudentunteen hän lieneekin herättänyt kuulijoissaan, niin huuhtoutui se arvatenkin jäljettömiin, kun samoina päivinä kohta saarnan jälkeen miehistölle tarjottiin säännölliset viikkoannokset punssia (arrakkitotia) raudoitetusta saavista, "niin isosta, että siihen olisi voinut hukuttaa rakuunan". Ja heti kun laiva-kello helinällään ilmotti myrskyn lähestyvän, soitti paloviinakello kaikkia ottamaan ylimääräisen sydämenvirkistäjän. Höyryävän arrakin ja sitruunamehun kohottama tunnelma leijaileekin sangen monen Kaleija-kirjan kuvauksen yllä.
Muuten oltiin niin pitkällä ja yksitoikkoisella matkalla suorastaan pakotettuja etsimään hupia seuranpidosta ja — totipöydän äärestä. Pimeän tultua ei hyteissä saanut tulenvaaran takia polttaa valkeaa, ja isossa kajuutassakin sammutettiin lamput klo 10 illalla. Vaihetusta tuottivat välistä rajuilmat ja odotetut vaarat. Merirosvojen kanssa ei toki jouduttu kertaakaan tekemisiin, vaikka Kaarle Xll:ta tulisesti ihailevalla nuorella papilla ei olisi ollut mitään pientä otteluakaan vastaan. Pitkänäperjantaina 1770 ilmestyi kyllä epäiltävä purje taivaanrannalle; silloin "virsikirja laskettiin syrjään ja latauskeppi otettiin sijaan"; mutta ensi laukauksella veti vieras alus mastoon Englannin lipun, eikä siinä huomattu olevan "muuta sen vaarallisempaa kuin laivanlastillinen epäilyttäviä miss’ejä".
Mutta myöskin kärsimykset, taudit ja kuolema antoivat vakavata vaihtelua matkalla. Sen voi ymmärtää jo yksistään siitäkin seikasta, että pitkillä purjehdus-väleillä juomavesi tavallisesti pilautui ja "tuli täyteen pieniä kärpäsiä ja siiroja". Silloin, etelän polttavan auringon alla, tulivat kerpukki ja mätäkuume vieraaksi skanssiin ja kajuuttaan. Wallenberg, joka ei muutoin mielellään muistele matkan ikävyyksiä, kertoo tästä lyhytkantaan: "Muistanpa päivän, jolloin kolme ruumista työnnettiin mereen". "Työnnettiin mereen" — sangen kärsimätön ja nuorekkaan kevytmielinen maininta papin suusta, joka juuri oli lausunut viimeisen siunauksen riippumattoihin käärittyjen ja jalkapainolla varustettujen vainajien yli.
Luonnonhavaintoja
hän sen sijaan teki ahkerasti, ja niihinpä oli yllinkyllin aikaa. Hän ihailee Madeiran, "paratiisisaaren" ikuista kevättä, joka lähetti lauhkean tervehdyksen saarta kaukaa kaartavan laivan kannelle; tahi juovuttavaa tuoksua Javan metsistä, missä Intian-jasmiinit kukkivat palmujen juurella ja iäti leuto ilma täyttyi ihanilla lemuilla, "joilta ei tahtonut malttaa mennä yöksikään hyttiinsä". Merenvaahdossa leikitteli valkoisia delfiinejä ja pyöriäisiä, tahikka ilmestyi aaltoja halkoen näkyviin satumaisen suuri vettä ruiskuttava valas. Ilman asukkaista lupasivat pitkämatkaisille purjehtijoille rauhallista ankkuripaikkaa riemulla tervehdityt, mustan- ja valkeankirjavan silkin tavoin välkkyvät Kapkyyhkyset; kun taas iltahämärässä ulappaa siivillään viistävä myrskylintu herätti taikauskoisissa merenkulkijoissa puistattavaa kammoa, sen kun uskottiin tietävän jotain pahaa.
Jokainen lukenut mies oli "valistuksen aikana" harras luonnontutkija, pappismiehet latinansa ohella varsinkin. "Naturalia"-kokoelmia harrasti jokainen ajanhengen tasolla pysyvä henkilö, kokoillen niihin koti- ja ulkomaan harvinaisuuksia. Sellaisia kokosi Wallenbergkin kirjansa pariin lukuun, mutta ne ovat vallan erikoista laatua. Havaitsemansa merkilliset eläimet muuttuvat hänelle merkkikuviksi "ihmisten lapsista", ja niiden kuvailussa hän osottaa sangen sattuvaa ja hienoa luonnehtimistaitoa. Hän alkaa lentokalalla, "joka pääsi livahtamaan Luojan käsistä puolivalmiina ja saa sentakia elää iäti epävakaisena. Lentokalan siveellisenä luonteenomaisuutena on leuhkana huolettomuus ja vekkuli vallattomuus. Se leikkii ilmassa ja vedessä, mutta kuolee kuivalla maalla". Silloin hän kai ajatteli omaa "siveellistä luonteenomaisuuttaan", joka myöskin oli "huolettoman leuhkana ja vekkulin vallaton". Toiseen merkilliseen otukseen, joka "arvattavasti on lintumaailmassa kaikkein typerin ja täynnä mustia syöpäläisiä", hän vertaa terävästi Ruotsin "vapauden ajan" lukemattomia valtioviisaita "kannunvalajia" pikkuporvariston piireissä. Se on lentokalan äkäisin vihollinen, ja sen vuoksi Wallenberg kohtelee sitä vanhalla kaunalla. "Se muistuttaa paraiten mestari Esinahkaa kotona, joka juoksee pois lestinsä tai syylinsä äärestä valtiollisiin juopottelukokouksiin". Ja aikansa ahmateille ja nautiskelijoille hän löytää verrattoman kaiman "merisudessa", hurjan ahnaassa haikalassa, "joka näyttää olevan pelkkää nielua, vatsaa ja siitoselimiä ja joka pureutuu kiini valaanpyytäjän koukkuun, vaikka veri virtaa sen leuvoista, kunnes kuolee siihen".
Kirja ilmestyi vasta pari vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen, ja jo silloin pudistelivat äreät vanhat herrat peruukkejaan viistoon lukiessaan sen "vekkulin vallattomuuksia"; mutta Ruotsin suuren yleisön ja varsinkin pirteän nuorison mielikirjaksi tuli se heti ja on sellaisena pysynyt kohta puolentoista vuosisataa.
IX LUKU
Trafalgarin taistelu.
Napoleon ja Englanti. — Trafalgarin taistelu: Nelsonilla kiirettä; "Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa"; Kamppailu kuumimmillaan; Nelsonin voitto ja kuolema.