Uuden Kalevalan laajassa esipuheessa Lönnrot perin pohjin tekee selkoa runoista ja menettelystään. Historiallis-kansatieteellinen tarkoitusperä hänellä nytkin oli mielessä, sillä hän m.m. sanoo: "Hyvin muistaen, että ne (runot) tulevat olemaan vanhimpana omituisena jälkimuistona Suomen kansalle ja kielelle, kunnes niitä maailmassa löytyy, on niitä kaikella mahdollisella huolella ja ahkeruudella pyydetty sovitella ja liittää toinen toisiinsa niin hyvästi kuin vaan on osattu, ja koota niihin kaikki, mitä runot senaikuisesta elämästä, tavoista ja vaiheista ovat tiedoksi säilyttäneet." Runojen yhteen valamisessa hän sanoo menetelleensä jotenkin mielivaltaisesti, koska paraimmistakin laulajoista siinä suhteessa oli ollut vähän apua. Aineen sisällinen laatu ja paraimpien laulupaikkojen runot ne etusijassa olivat olleet hänelle määrääviä. Kalevalan yhtenäiseksi koossa-pitäjäksi eli eepilliseksi siteeksi hän katsoi runojen kertomusta siitä, "kuinka Kalevala vähitellen vauristui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle".

Tässä on meidän nyt lyhyesti kajottava erääsen seikkaan, jota Lönnrotin elämäkerrassa ei käy sivuuttaminen. Se on kansanrunon ja Lönnrotin työn keskinäinen suhde. Onko Kalevala Suomen kansan vai Lönnrotin tekoa, on kysymys, josta on paljon väitelty. Tavallaan on Lönnrot itse rehellisesti siihen vastannut, jättämällä kaikki Kalevalaa koskevat kirjalliset perunsa jälkimaailman käsiin. Niiden avulla voimme aivan sana sanalta seurata hänen menettelyään Kalevalan kokoonpanossa. Ei mikään muu kansalliseepos tarjoa sellaisia todistuskappaleita. — Lukija kyllä lienee jo edellisestä tarpeeksi selvästi huomannut, ettei kansa koskaan ole laulanut Kalevalaa juuri sellaisena, kuin sen nyt painettuna tapaamme. Moisen lavean kokonaisrunoelman tekoon ei mikään kansa itsessään ole pystynyt. Kalevala nykyisessä muodossaan on Lönnrotin itsetietoisen työn tulos, mutta tulos, jota kansanruno oli jo suuresti valmistellut. Aivan samoin kuin kansanrunot Lönnrotin käsissä kävivät niin monen kehitysasteen läpi, ennenkuin niistä sukeusi Suuri Kalevala, aivan samoin oli kansanruno jo itsessään, vuosisatoja kestäneen vaelluksensa aikana, yhä kehittynyt ja täydellistynyt. Kalevala oli jo syntymässä varsinaisessa kansanrunossa. Me voimme nykyisen tutkimuksen apuneuvoilla saada selville, kuinka vähäiset, alkuaan virolais-inkeriläiset runot, kulkiessaan kansan suussa eteenpäin itä-Suomen läpi Venäjän Karjalaan, matkalla saamistaan lisäpiirteistä yhä muuntuivat ja lavenivat. Samantapainen on ollut länsi-Suomesta itää kohti vaeltaneiden runojen ja loitsujen kehityskulku. Sekä Suomen että varsinkin Venäjän Karjalassa nuo molemmat runovirrat yhtyivät ja alkoivat kansan suussa ryhmittyä jonkun niissä mainitun mahtavan henkilön tai merkillisen tapauksen ympärille. Kalevalan pääsankarit, samporetki ja Pohjola muodostuvat keskuksiksi, joihin yhä useampi, alkujaan aivan vierasperäinenkin runo tai piirre liittyy. Voisimme ehkä sanoa, että kansa tavallansa jo itse, joskin sangen itsetiedottomasti, parhaillaan juurikuin sommitteli Kalevalaa, kun Lönnrot saapui, keräsi oikealla hetkellä nuo tarjona olevat rakennusainekset ja päätti luomistyön paljoa nopeammin ja paremmin kuin kansa koskaan olisi kyennyt tekemään. Lönnrot on tässä vain jatkanut ja täydentänyt noiden monien kansanlaulajain työtä, ollut heistä kaikista viimeinen, oppinein ja mahtavin runonlaulaja. Ja sellaisena hän itse pitikin itseään. Eräässä kirjoituksessaan hän huomauttaa, että juuri varsinaisten kansanlaulajain oma esimerkki aiheutti hänen menettelytapansa: "Vihdoin, kun ei kukaan yksityinen runonlaulaja runotiedossa enää vetänyt minulle vertoja, arvelin minä itselläni olevan saman oikeuden, jonka luullakseni useimmat runonlaulajat ottavat itselleen, nimittäin saada järjestää runot sen mukaan kuin ne parhaiten sopivat toistensa kanssa yhteen, tai käyttääkseni kansanrunon sanoja:

Itse loime loitsijaksi
Laikahtime laulajaksi,

s.o. minä pidin itseäni yhtä hyvänä runonlaulajana kuin hekin."

Tätä oikeuttaan käyttäen Lönnrot muodosti kansanrunot Kalevalaksi, tasoitteli niiden murteellista kieltä lähemmäksi kirjakieltä, yhdisti ja erotti, hioi ja silitteli kaikkea, valliten mielin määrin hallussaan olevia runo-varoja. Niin tekivät varsinaiset kansanlaulajatkin, joskin tietysti satunnaisemmin ja vähemmässä määrässä. "Milt'ei kaikista runoista, joita Suomen kansa on laulanut, tapaamme säkeitä Kalevalassa; mutta tuskin ainoatakaan runoa löydämme semmoisena, kuin se kansan suusta on lähtenyt, vaikka ottaisimmekin lukuun kaikki sen toisinnot. Lisiä muista runoista tapaamme joka paikassa, milloin pitempiä, milloin lyhyempiä säejaksoja. Myös samassa säkeessä huomaamme toisinaan kahden eri runon vaikutusta" (K. Krohn). — Kalevala on siis pohjaltaan ja yksityiskohdiltaan kansanrunoa, joskin niin sanoaksemme Lönnrotin kokonaisuudeksi jalostamassa muodossa. Jokainen lukija itse tuntee, kuinka peräti kansanomainen on se käsitys ja henki, joka Kalevalassa vallitsee. Se epäilemättä johtuu siitä, että Lönnrot todellakin koko olemukseltaan seisoi kansaa ja runonlaulajia niin lähellä. Onneksi hän ei ollut luova taide-runoilija eikä edes varsinainen tiedemies tai kaunotieteen tuntija, sillä silloin Kalevalan kokoonpano tuskin olisi tullut yhtä luonteva ja kansanomainen. Rahvaan keskuudesta nousseena hän oli mahdollisimman lähellä varsinaisia kansanlaulajia, jotka nekään eivät suinkaan olleet mitään runoilijoita. Heidän taitonsa supistui etupäässä runojen ja säkeitten kokoonpanemiseen. Mutta juuri tässä työssä Lönnrotin luontainen kauneudentaju ja terve runollinen vaisto ohjasivat häntä niin hyvin, ettei Kalevalassa juuri missään tunnu vasaran jälki eikä pihtien pitämät. Seppo Ilmarisen tavoin hän sammon aineksista takoi Suomelle iäti ihmeteltävän sammon.

Uusi Kalevala saavutti paljoa suuremman merkityksen kuin vanha, joka kohta kokonaan unohtui. Kotimaiset oppineet kilvan kiittelivät Uuden Kalevalan suuria ansioita, ja useat ulkomaiden tiedemiehet pelkkien käännöstenkin perustuksella asettivat sen maailman parhainten kansalliseeposten rinnalle, jopa muutamissa suhteissa ylikin. Monet heistä ovat Kalevalan vuoksi vartavasten oppineet kalevalaisten kielenkin. Vieraskielisten käännösten ja ulkomaisten ihailijain luku on lisääntynyt vuosi vuodelta, ja onpa Kalevala todistettavasti vaikuttanut ulkomaiseen runouteenkin (esim. virolaisten "Kalevipoegiin" ja Yhdysvaltain kansallisrunoilijan Longfellowin "Hiawatha"-eepokseen). Vasta Kalevalan avulla on Suomen kansa tullut kautta maailman tunnetuksi ja kunnioitetuksi.

Ja meille suomalaisille on Kalevalassa mitä mahtavin henkisyyden lähde, josta nuori kansallissivistyksemme imee yhä uusia voimia. Kalevalasta ovat taiteilijamme ammentaneet innostusta ja aiheita taideluomiinsa; Kalevalasta ovat kirjailijamme saaneet valmiita aiheita, muotoja ja esikuvia; Kalevala on synnyttänyt vallan erityisen tärkeän tieteenhaarankin, kansanrunouden tutkimuksen, jolla yliopistossamme on jo vakinainen edustuksensa; — Kalevala on tavallaan tullut siksi kantakiveksi, jolle koko omaperäinen henkinen viljelyksemme nojautuu. Vaikka Suomen suku joskus katoaisikin kansojen joukosta, jäisi Kalevala jälelle todistamaan kansansa nimeä ja henkistä kuntoa.

* * * * *

Vaatimattomana kuten tavallista Lönnrot taas vetäytyi syrjäiseen Kajaaniin. Hänellä oli alkuvuodesta 1849 ollut pitennettyä virkavapautta, ja samalla hän monia keskeneräisiä töitänsä varten oli anonut joko uutta virkavapautta tai myös virkaeroa ja eläkettä. Huolimatta sekä lääkintähallituksen että senaatin suosituksista evättiin korkeimmassa paikassa Lönnrotin anomus, nähtävästi virkavaltaisen kenraalikuvernööri Menshikovin vaikutuksesta. Lönnrot siis ryhtyi jälleen työlääsen virkaansa, katsahti hieman omaakin yksinäistä elämäänsä ja meni ystävien aavistamatta yhtäkkiä naimisiin.

Kalevalan kokoonpanija oli tähän aikaan jo 47-vuotias vakava vanhapoika, joka paljoilta töiltään ei kai ollut ennen joutanut lemmenasioita ajattelemaan. Tosinhan kerrotaan että Lönnrot jo nuorempanakin olisi muka joskus ollut lemmentuumissa, mutta lienevät tällaiset tarinat kovin hataraa alkuperää. Huvittavia sen sijaan ovat ne tiedot, jotka perustuvat hänen omiin runomittaisiin kirjeihinsä pastori Kaarle Heickellille Tornioon v. 1835 ja samanaikaisiin runopukuisiin päiväkirjamuistiinpanoihin. Niinpä hän kirjoittaa päiväkirjaansa 31 p. tammik. 1835 m.m. että "jopa taisin rakastua" ja jatkaa 1 p. helmikuuta leikillisesti: "Mull' on kolme morsianta, Neljä neittä tieossani, Vielä viieski varalla, Joita alan ahkerasti, Kosjotuumilla kohata, Toista toisensa perähän." Pitkistä runokirjeistä käy selville, että se neiti, joka oli saanut Lönnrotin noin lemmentuumiin, oli Torniosta pastori Heickellin serkku. Hän oli viettänyt joulut sukulaisissaan Kajaanissa ja silloin kai saanut Lönnrotin sydämen tavallista lämpimämmin sykkimään. Asia kumminkin pysähtyi alkuunsa, vaikkapa Heickell kyllä antoi hyviä toiveita. Runonkeräykset ja monet muut harrastukset kai valtasivat kokonaan Lönnrotin mielen.