Mutta 14 vuotta myöhemmin, kun Lönnrot jo oli päätyönsä suorittanut, hänen tielleen osui neiti Maria Piponius, oululaisen värjärimestarin tytär, ja tällä kertaa tuli asiasta tosi. Neiti Piponius oli syntynyt v. 1823, saanut varsin yksinkertaisen kasvatuksen, ollut nuorena erään sukulaisensa laivassa merilläkin ja vihdoin joutunut taloudenhoitajattareksi kauppias Snellmanin sahalle Kajaaniin. Hän oli koruton, toimelias ja hyvä tyttö ja kuului heränneihin, joita siihen aikaan oli paljon Kajaanin maassa. Lönnrotin tutustuminen neiti Piponiukseen ja kosinta on muuten verhottu tarinain hämärään, mikä sekin kuvaa Lönnrotin omituista ja leikillisen hiljaista luonnetta. Kerrotaan että neiti Piponius paljosta leipomisesta oli saanut silmänsä kipeiksi; Lönnrot kävi hänellä lääkärinä ja rakastui potilaasensa. Kajaanilaiset alkoivat ihmetellä Lönnrotin tiheitä sahalla käyntejä, joiden tekosyynä oli uimahuoneen avaimen hakeminen, vaan itse asiassa kosimishommat. Nähtävästi äidillisen ystävän, Laukon rouvan, samanaikuinen kuolema lienee jouduttanut Lönnrotin päätöstä perustaa oma koti. Itse kosinnasta on monta juttua. Mikä kertoo Lönnrotin jättäneen sormuksensa — hallitsijan lahjoittaman jalokivisormuksen — johonkin piilopaikkaan ja kirjeellisesti kehoittaneen neiti Piponiusta ottamaan sen; mikä taas juttelee Lönnrotin panneen sormuksensa lautasen alle, josta tyttö sen löysi; mikä sanoo, että Lönnrot, ihastuneena neiti Piponiuksen keittämään ja tarjoamaan hyvään kahviin, laski sormuksensa kahvitarjottimelle. Oli miten oli, mutta hyvä siitä kohta tuli, vaikkapa tyttö aluksi lieneekin tiedustellut luotettavilta rouvilta, sopisiko hänen mennä Lönnrotille vaimoksi. Juhannuksena 1849 Lönnrotia kuulutettiin Oulussa, minne morsian jo edeltäkäsin lähti häitä valmistamaan. Sulhasmieskin kohta sonnusti itsensä häämatkalle, mutta niin salaperäisesti, että hänen matkatoverinsa vasta Oulussa, häihin kutsun saatuaan, tuli tietämään, millä asioilla Lönnrot liikkui. — Vielä yksi hullunkurinen ja Lönnrotia kuvaava juttu. Kun sulhanen perin yksinkertaisessa asussa ilmestyi häähuoneesen, luulivat morsiamen sisaret — morsian itse tahallaan ei näet ollut kotona eikä ollut kotiväelleen tarkemmin kuvaillut sulhastansa — vanhahkoa ylkämiestä postiljooniksi ja tiedustelivat hänen asiaansa. "Olisi minulla vähän asiaa", tuumi Lönnrot. — "Mitä sitten?" — "Minulla pitäisi olla morsian tässä talossa." — "Teillä? Kuka te sitten olette?" — "Nimeni on Lönnrot." — Nyt valkeni asia, ja sulhasmies käskettiin kohteliaasti sisään. Toinen epäluotettava tarina juttelee, että sulhasmies avojaloin astui häähuoneen kyökkiin ja rupesi siellä panemaan lapikkaita jalkaansa. "Mikä mies sinä olet, joka tulet tänne kenkimään?" tiuskaisi piika ja lisäsi: "Odota ukko parka, täällä tulee häät ja sinäkin saat silloin osasi." Ja osansa ukko saikin, sillä jo 13 p. heinäkuuta pidettiin yksinkertaiset häät. Kun kansa vaati sulhasta näyttäytymään hääpuvussa, naurahti Lönnrot ja sanoi: "He nähnevät, että minulla on valkoiset hansikkaatkin." Sellaisia hän näet ei muulloin pitänyt. Häävieraiden pyynnöstä hän otti kanteleen ja sen säestyksellä lauloi morsiamelleen pienen kansanlaulun ("Raita se kasvoi rannalla") niin tunteellisesti, että morsian ja vieraat suuresti ihastuivat.
Heti häiden jälkeen Lönnrot nuorikkoineen palasi Kajaaniin, missä ihmiset aluksi pudistelivat päätään kuuluisan tohtorinsa muka liian ala-arvoiselle naimiselle. Lönnrotista ihmisten arvostelu oli yhdentekevää. Asuttuaan aluksi sahalla hän syksyllä 1849 osti takaisin vanhan ränsistyneen kaupunkitalonsa ja päätti rakentaa sen kokonaan uudestaan. Hän oli jo v. 1843 päässyt velattomaksi mieheksi, olipa karttunut hiukan säästöjäkin. Ystäväänsä neuvosta hän ennen joulua piti suuret "hirsi-talkoot" rakennuspuita saadakseen. Hirsiä karttuikin tarpeeksi, ja seuraavana talvena hän rakennutti talonsa hyvään kuntoon, muuttaen oman katon alle syksyllä 1850. Oli hänellä sitä paitsi pieni maapalanenkin, Hauhola, josta Lönnrotin kerrotaan rouvineen omin käsin vetäneen koivuja istutettaviksi kaupunkitalon puutarhaan. Rouva oli olemukseltaan yhtä koruton ja ujoinen kuin itse Lönnrot: teki ahkerasti käsitöitä, kulki kotikutoisissa vaatteissa huivi päässä ja puuhaili taloustoimissa. Lönnrotkin piti rouvansa kutomia ja omia leikkaamiaan vaatteita. Kerrotaanpa hänen joskus leikelleen housuja ja liivejä tuttavilleenkin. Alati kytevä piippunysä hampaissa, kotikutoiset yllään, lapikkaat jalassa tai joskus avojaloinkin Lönnrot kesäisin käveli Kajaanin vaatimattomia katuja, puhutteli ystävällisesti talonpoikia ja oli kuin isä köyhimmällekin. Talvella hän hiihteli, hiihdättipä rouvaansakin. Seuramiehenä hän oli hupaisa sekä kylässä että kotona, mutta tällöinkin hän aina ajatteli työtänsä ja usein poistui hetkeksi sen ääreen. Jo aikaisemmin hän lähelle Kajaania oli pannut kuntoon terveysvesilähteen, josta seudun säätyläiset yhteen aikaan lukuisasti kävivät "brunnia" juomassa.
Lönnrotin rouva oli "heränneitä", kun sen sijaan Lönnrot, joka virkamatkoillaan oli paljon joutunut tekemisiin näiden kanssa ja vapaalla arvostelullaan herättänyt heissä katkeruuttakin, ei pitänyt pietistien yksipuolisesta uskonintoilusta. Lönnrotin oma uskonnollisuus oli pohjaltaan tervettä ja raikasta, niinkuin koko hänen luonteensa. Kovien perhesurujen johdosta se sitten vähitellen syventyi ja kehittyi siksi lapselliseksi luottamukseksi Korkeimman isälliseen huolenpitoon, joka ei häntä jättänyt koettelemustenkaan hetkinä.
Ensimäinen suuri perhesuru oli hänen esikoisensa, v. 1850 Eliaan päivänä syntyneen poikansa Eliaan varhainen kuolema, ainoasti toisella ikävuodella ollessa.
Jo 1840-luvulla oli yleisön puolesta monasti lausuttu äänekäs toivomus, että Lönnrotin samoinkuin Snellmaninkin oikea paikka olisi yliopiston nuorison opettajana. Ne toivomukset olivat silloin kaikuneet kuuroille korville. Mutta v. 1850 perustettiin vihdoin yliopistoon suomenkielen professorinvirka, ja ystävät kehoittivat Lönnrotia, suomenkielen parasta tuntijaa, hakemaan virkaa. Lönnrot päinvastoin kohta kehoitti etevää tiedemiestä M.A. Castrénia pyrkimään virkaan, johon tämä ja moni muukin muka oli paljoa pätevämpi kuin hän itse. Castrén saikin viran suureksi iloksi Lönnrotille, joka sai jäädä Kajaanin rauhaan työskentelemään suomenkielen hyväksi. Hänellä oli paitsi sanakirjaa ollut mielessään muitakin puuhia: suomalaisen mytologian tekeminen, suomen sukukielten vertaileva kielioppi y.m. Siinä sivussa hän ennätti toimittaa "Arvoituksista" uuden laitoksen v. 1851 ja suomennoksen eräästä saksalaisesta lastenkertomuksesta Merenvirta. Näiden kirjallisten töidensä ja rasittavien virkatehtäviensä lisäksi hän otti hartioilleen uuden työlään taakan.
V. 1850 — siis samaan aikaan suomenkielen professorinviran perustamisen kanssa — oli näet annettu tuo surkea asetus, joka kielsi suomeksi painamasta muuta kuin uskonnollista mielenylennystä tai taloudellista hyötyä koskevaa kirjallisuutta. Suomalaisuuden ystävät hetkeksi vallan herposivat tuon virkavaltaisen ja valonaran kiellon johdosta. Lönnrot se nytkin säilytti malttinsa. Sana "talous" oli hänen mielestään niin laaja käsite, että sen piirissä kyllä saattoi kirjoittaa kansalle monista opettavista asioista. Ja niinpä hän keskellä ankarinta sensuuripakkoa v. 1852 otti Oulussa toimittaakseen pientä suomenkielistä sanomalehteä, Oulun Viikko-Sanomia, jolle lehden kustantaja ei koko Oulusta löytänyt halukasta toimittajaa. "Oulun Viikko-Sanomain tarkoitus on ollut yhteisen kansan parannus", kirjoittaa lehti itse, ja niinpä siinä olikin monipuolisia kirjoituksia kaikilta talouden ja hyödyllisen tiedon aloilta, kaikki sujuvassa ja helppotajuisessa muodossa. Vaikka aineet olivat vallan luvallista laatua, oli sensuuri sittenkin ankara ja mielivaltainen, lehdessä ei saanut puhua mitään sellaista, joka tarkoitti määrättyä henkilöä tai paikkakuntaa. Olipa oltava vaiti maakunnan vuoden-tulostakin, koska kuvernöörin asia oli antaa siitä kertomus. Sana "lautamies", joka muka tarkoitti vissiä virkasäätyä, oli vaihdettava sanaan "rikas mies" y.m.s. Leikillisesti Lönnrot myöhemmin nuoremmalle sanoma-lehtimiespolvelle kertoikin saaneensa 100 ruplaa kirjoittamisestaan, kun sensori sai 200 ruplaa pyyhkimisestään. Mutta tyynin mielin hän kirjoitti ensimäisen vuoden lopussa lukijoilleen: "Kaukana meistä olkoon näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä muka ei olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi, ja mikäpä pakko olisi muihin aineisiin sekaantua, koska siinä on ainetta yltäkyllin jos sadaksikin vuodeksi, johon ikään nämä sanomat tuskin tulevat, eivätkä tuskinkaan."
Lehti ennättikin Lönnrotin hoidossa vain parin vuoden vanhaksi, sillä sen uuttera ja sävyisä toimittaja vaadittiin vihdoin arvokkaammalle sijalle. Castrén, jonka terveyden vaivalloiset vaellukset Siperian erämaissa olivat murtaneet, kuoli kansansa suruksi jo v. 1852, ja kaikkien silmät kääntyivät taas Lönnrotin puoleen. Mutta yhä epäili Lönnrot ja arveli olevan pätevämpiäkin miehiä Castrénin jälkeläiseksi. "Minä voin liian hyvin täällä — hän kirjoittaa Rabbelle — toivoakseni mitään parempaa toisessa paikassa. Crede mihi, bene qvi latuit, bene vixit etc. (usko minua: ken on hyvin pysynyt syrjässä, on hyvin elänyt) on paras elämänohje, jonka tunnen ja jota suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä olen koettanut noudattaa." Silloin koko maa miehissä vaatii Lönnrotia professoriksi; ylioppilaat lähettivät hänelle yhteisen adressin, ja tuttavat koettivat häntä taivuttaa muuttamaan mielensä. Eräs heistä kirjoitti sukkelasti: "Luovu sinä vaan lääkärin virasta; sinun vertaisiasi tohtoreita kyllä saa tusinoittain, mutta ei sinun vertaistasi suomenkielen tuntijaa." Mutta vasta kun Lönnrot sai tiedon, että R. v. Becker ei hakenut, hän vihdoin haki virkaa ja väitteli sitä varten ruotsiksi Vepsän kielestä kirjoittamallaan väitöskirjalla toukokuussa 1853. Seuraavassa lokakuussa hän sitten nimitettiin suomen kielen ja kirjallisuuden professoriksi ja muutti Helsinkiin alussa vuotta 1854. Hänen isänsä oli kuollut Polvilassa jo 1851, mutta äiti seurasi poikaansa ja pääsi taas asumaan tuttuun Sammattiin, jossa hänkin jo jonkun vuoden päästä erosi elävien ilmoilta. — Kajaanilaiset ystävät antoivat Lönnrotille muistolahjaksi muhkean turkin; ja kaihomielin hän jätti tuon pienen, rakkaaksi käyneen kaupungin, jossa oli viettänyt ikänsä parhaat vuodet ja suorittanut elämänsä muistettavimmat suurtyöt.
Seuraava aika, professorina ja vanhuksena, on Kajaanin aikaan ja silloin tehtyihin töihin verrattuna oikeastaan vain jälkikajastusta, mutta senkin kestäessä Lönnrot vielä entisellä uutteruudella suoritti tehtäviä, jotka riittäisivät useankin tavallisen ihmisen osalle ja jo yksinään takaisivat Lönnrotille mainehikkaan nimen ja jälkipolvien kunnioituksen.
III.
Professorina ja vanhuksena.