Lammilla Lönnrot vasta tunsi olevansa omassa vapaudessaan. Hän nousi varhain ylös, joi kahvinsa ja oli ennen työhön rupeamista jonkun aikaa ulkona kävelemässä, koska piti silmille vahingollisena heti ylösnoustua ryhtyä kirjoittamaan. Sitten hän istui tai seisoi koko päivän ahkerasti työnsä ääressä, joi iltasella lasin laihaa totia, varsinkin jos joku vieras sattui taloon, ja kävi aikaisin levolle. Kahvinjuontia ja tupakanpolttoa hän koetti vanhoilla päivillään vähentää ja teki pahvista erityisen tupakkamitan, johon sopi yhden päivän tupakat. Saadakseen joskus polttaa enemmän yht'aikaa päätöstään rikkomatta, hän ensin paastosi ja säästi mittatupakoita sellaisen hetken varalle. Joskus tahtoi uni yllättää vanhuksen keskellä työtä, ja silloin ukko lähti ulos, sanoen menevänsä unen kanssa tappelemaan. Öisin hän nukkui erittäin hyvin. Kävely kesällä ja hiihto talvella pysyivät hänen mieliurheilunaan elämän loppuun saakka. Vielä v. 1879 hän kirjoitti veljenpoikansa, pastori Fr. Lönnrotin lähettämistä saappaista, että "kyllä niillä nyt kelpaa talvikaudet hiihdellä." Sitävastoin Lönnrot ei koskaan rakastanut metsästystä eikä onkimista, joita hän piti eläinrääkkäyksenä. Hän helli niin suuresti eläimiä, että kantoi kärpäsetkin huoneestaan elävinä ulos, koska nekin muka tarvitsivat nauttia elämästä. "Elämä on niin hyvä, kun sitä vain voisi oikein käyttää", hän usein lausui. Omasta elämästään ja kokemuksistaan hän kertoi niukalti, arvellen ett'eivät ne ansainneet muistelemista. Vieraille hän kyllä oli erittäin kohtelias isäntä ja puhui, jos tarvittiin, jokaisen kanssa tämän kotimurretta. Vieraita, jopa kaukaisia ulkomaalaisiakin, kävi varsinkin kesäisin Sammatissa.
Taloustoimista hän ei välittänyt Lammillakaan, vaan jätti ne pehtorin huostaan. Pehtori oli liiaksi viinaan menevä, mutta Lönnrot ei suostunut panemaan häntä pois palveluksesta, ennenkuin pehtori kerran "liikutettuna" ollessaan kaatoi isäntänsä kärryineen tiepuoleen, niin että Lönnrot oli vähällä joutua puroon. Muuten Lammilla elettiin vaatimattomasti kuin ainakin pienessä maatalossa. Lönnrot näet oli koko ikänsä hyvin kohtuullinen ruoassa ja juomassa. Mieliruokia olivat: tuhassa tai uunissa paistetut perunat suolaisen voin kanssa, hiilillä paistettu kala, happamet ruiskorput, ruispuuro, lihapullat ja olutjuusto. Mielijuomiin kuuluivat: väkevä kahvi, hyvä tee, kirnupiimä ja katajanmarjoilla höystetty kalja, jota vielä kuolinvuoteellaan halusi. Puku oli omituinen: kesäisin vanhat housut, pitkät valkeat liivit, ruskea italialainen olkihattu, tuohipohjaiset lapikkaat tai virsut jalassa, piippunysä hampaissa. Tavallisesti hän käveli takitta, puhutteli ystävällisesti kaikkia vastaantulijoita eikä sallinut kenenkään olla hänelle hattu kourassa. Yksiä samoja vaatteita hän piti vuosikausia. Kerran tyttäret teettivät hänelle uuden hyvän takin ja kehoittivat vanhusta antamaan ikälopun takkinsa ruotiukolle. Mutta Lönnrot katsoi kovin alentavaksi antaa ruotiukolle kulunutta takkiaan, jota hän itse kyllä voi hyvin pitää, ja ruotiukko sai tuon uuden takin. Ei hän sallinut tyttäriensäkään koreilla. Kun Ida pyysi itselleen uutta leninkiä esiintyäkseen morsiusneitinä Cygnaeuksen hopeahäissä v. 1879, arveli isäukko sen tarpeettomaksi, koska Idalla muka oli kaksi vasta tehtyä kotikutoista leninkiä. Itse häistä hän kuuluu arvelleen: "Luulisipa tuota jo yksilläkin häillä yhdessä pysyvän."
Ja kun saapuivat komeaksi koristettuun Nikuun, ihmetteli Lönnrot suuresti maailman turhuutta. Häistä hän pujahti aivan salaa jo ajoissa tiehensä, ettei muka tuhlaisi kallista aikaansa.
Näin kuluivat suuren vanhuksen päivät Lammin rauhassa elämän ehtoota kohti. Harvoin hän vanhoillaan teki pitkiä matkustuksia. Mutta v. 1881 hän sai mukavan aiheen lähteä katsomaan vanhoja rakkaita Kajaanin seutuja, jonne hän jo usein oli mielinyt entisiä muistoja virkistämään. Silloin näet Suomal. kirj. seura vietti 50-vuotista juhlaansa, ja Lönnrot, joka pelkäsi että häntä juhlassa muka töllisteltäisiin kuin apinaa, päätti lähteä juhlia pakoon kauas Ristijärvelle, missä veljenpoika oli pappina. Vasta toisen viisikymmenikön kuluttua hän lupasi saapua seuran 100-vuotisjuhlaan. Tyttärensä Idan kanssa hän lähti matkalle ja saapui aluksi laivalla Kuopioon. Mutta turhaan hän oli lähtenyt juhlimisia pakoon. Sanoma hänen matkastaan oli kulkenut edellä. Kun laiva lähestyi Kuopion satamaa, huomasi Lönnrot rannan olevan täynnä ihmisiä ja lippuja. Hän heti aavisti pahaa ja alkoi levottomana kävellä kannella edestakaisin. Laiva saapui rantaan, ja Kuopio juhli Lönnrotille, joka melkein suuttuneena kiitti onneaan, kun pääsi eteenpäin. Ristijärvellä hän sitten vietti 3 rauhallista viikkoa, kylpi ahkerasti, lekotteli kelteisillään päivänpaisteessa, käveli avojaloin ja jutteli rahvaan kanssa. Ottipa hän vielä erään sairaankin vastaan. Paluumatkalla hän joutui tahtomattaan juhlittavaksi Kajaanissa, missä oli parhaillaan maanviljelysnäyttely. Mutta moneen kertaan saatiin ukkoa pyytää juhlakentälle, ennenkuin hän saapui sinne pieksulipposet jalassa. Kuinka vaatimattomasti hän arvosteli elämäntyötänsä, osoittaa hänen vastauksensa juhlapuheesen: "Kun tulin piirilääkäriksi tänne laulujen lievemaille — hän lausui — sillä ei nämäkään oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä, aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi minua miellyttämään, ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita, sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä. Koska nyt olette minua näillä entisillä olinpaikoillani pyytäneet tänne seuraanne ja omistaneet minulle nämä sanat, niin kiitoksia! Hyvin luultavasti olen viime kertaa näillä tienoin, sillä ikä on eletty ja vanhuus on tavannut." — Kun ihmiset juhlan jälkeen tahtoivat riemukulussa kantaa vanhuksen laivaan, epäsi hän jyrkästi sellaisen kunnioituksen.
Kajaanista Lönnrot matkusti Ouluun ja sai vielä kerran kokea hupaisen seikkailun, mikä muistutti hänen runomatkojensa aikoja. Eräässä majatalossa vanhus näet pyysi parempia rattaita, mutta sellaisia hänelle ei annettu, koska ne oli varattu odotettavaa suurta herraa varten. Lönnrot lähti siis koluuttamaan eteenpäin huonoilla rattailla. Hetken kuluttua saapui Oulusta päin kievariin eräs sotaherra ja pyysi hänkin parempia rattaita. "Ne ovat tarpeen kanslianeuvos Lönnrotia varten", vastattiin kievarissa. Upseeri selitti, että Lönnrot juuri äsken tuolla tuli hänen vastaansa, ja kievarin väen naamat venähtivät tavallista pitemmiksi. He eivät näet olleet tunteneet yksinkertaista ukkoa. — Oulussa vanhukselle taas juhlittiin, vaikkapa Lönnrot myöhemmin kiven kovaan väitti oululaisten juhlineen kuvernöörille ja samalla kutsuneen hänetkin juhlaan. Täällä hän sanomalehdistä sai tiedon suuren ystävänsä J.V. Snellmanin kuolemasta. — Oulusta jatkettiin matkaa meritse etelään päin, ja laivan pysähtyessä Vaasassa ja Turussa oli väki soitolla ja laululla tervehtimässä kunniavanhusta. Tämä juhliminen kyllästytti ukon koko matkaan, ja hän toivoi pikimmittäin pääsevänsä kotiinsa lepoon.
Mutta keväällä 1882 hänen, kuten hän Vareliukselle kirjoittaa, "täytyi väkisinkin mennä näyttelemään itseänsä" Helsinkiin, jossa viipyi kuukauden päivät. Täällä näet vietettiin silloin suuret kansalaisjuhlat hänen täyttäessään 80 vuotta. Lukuisia lähetystöjä kävi häntä onnittelemassa tuoden seppeleitä, albumeja y.m. kunnianosoituksia. Kun kenraalikuvernöörin ajutantti toi perille hänen ylhäisyytensä kunniaterveiset ja vakuutti, että kenraalikuvernööri olisi kernaasti tullut itse, jollei äkillinen pahoinvointi olisi estänyt, tuli Lönnrot sellaisesta kunnioituksesta niin ymmälle, että vain vaivoin saatiin uskomaan korkean valtaherran totta tarkoittaneen. Ruotsalaisessa teatterissa vietetyssä juhlassa Z. Topelius puhui kunniavieraalle yleviä, runollisia sanoja, lausuen m.m.: "Niin kuka kysyi 50 vuotta sitten nuorta tuntematonta tohtoria, joka silloin kuljeksi salomailla köyhissä pirteissä kirjoittamassa muistiin, katoovia lauluja. Nyt ymmärrämme hänen matkojensa tarkoituksen, nyt ei ole sitä koulupoikaa, tuskinpa paimentyttöäkään, joka ei tavailisi hänen nimeään; ei ole mitään niin rakastettua nimeä koko maassamme." — Pääjuhla pidettiin ylioppilastalolla Eliaan päivänä. Siellä Ahlqvist piti Lönnrotille loistavan juhlapuheensa, missä hän vertasi Lönnrotia suureen Homerokseen ja kuvasi hänet ihmisenäkin, ilman suuria töitänsä, maansa suurimmaksi, hengeltään aatelisimmaksi mieheksi. Lönnrot, jota kova yskä ahdisti, kiitti lyhyesti ylioppilaita ja juhlapuhujaa, joka hänelle oli pitkiä elonpäiviä toivottanut, ja lausui todella haluavansa vielä elää muutamia vuosia, ei suinkaan saadakseen keskentekoisia töitänsä päätökseen, sillä niitä päättämään oli muka monta kykenevämpää kuin hän, vaan voidakseen nähdä ylioppilaat keskenään samanlaisessa sovussa kuin he olivat olleet 60 vuotta sitten hänen ylioppilaaksi tullessaan. Sellainen oli hänen testamenttinsa ylioppilaille. — Kaikkialla Suomessa tällöin juhlittiin Lönnrotin kunniaksi; juhla-albumeja ja juhlalehtiä ilmestyi monta. Mutta juhlien esine itse oli kovin väsynyt juhliin, lähetystöihin, sähkösanomiin, puheihin ja maljoihin ja kiitti onneaan, kun pääsi takaisin Lammille.
Suuren vanhuksen siunauksellinen elämänpäivä läheni maillensa menoa. Parisen vuotta hän vielä rauhallisessa talossaan työskenteli entisellä innolla, joskaan voimien heiketessä ei enää jaksanut aivan monta tuntia päivässä istua työnsä — Kantelettaren uuden laitoksen ja virsien — ääressä. Lopulla vuotta 1883 hän eräällä matkalla vilustui kylmässä huoneessa makaamisesta ja sai vatsaansa vian, joka vihdoin maaliskuussa 1884 laski hänet tautivuoteelle, mistä hän ei enää noussut. Mutta siinäkin hän vielä korjaili rakkaita virsiään. Tuntiessaan loppunsa lähenevän hän käski tyttärensä toimittaa hänet hiljaisuudessa hautaan ja sitten vasta ilmoittaa hänen kuolemastaan Helsinkiin. "Itse olen lääkäri; tahtovat minulle lääkäreitä, mutta en minä enää parane", hän virkkoi. Hartaalla ja lapsellisella luottamuksella Jumalan armoon vanhus levollisesti valmistautui poislähtöön. Hänen viimeisiä sanojaan olivat: "En luule, että minulla tässä maailmassa on yhtäkään vihamiestä; ja toivonpa Vapahtajani kautta olevani sovinnossa myös Jumalan kanssa." Maaliskuun 19 p. 1884 Lönnrot rauhallisesti nukkui kuoleman uneen, juuri kun hänelle aiottiin antaa jotakin rohtoa. "Pidäs tuota kättä", hän sanoi pari minuttia ennen lähtöään — kättä, joka läpi pitkän elämän oli väsymätönnä työskennellyt kansansa hyväksi.
Testamentissaan Lönnrot runsaasti muisti rakasta kotikappeliaan, lahjoittamalla suurehkon pääoman emäntäkoulun perustamiseksi ja ylläpitämiseksi Sammatissa. Hän oli näet huomannut rahvaan lastenkasvatuksen huonoksi ja tahtoi auttaa asiaa emäntäkoululla, jossa nuoret naiset oppisivat huolellisiksi äideiksi ja perheen-emänniksi. Myös kunnan lainakirjastoa hän muisti rahalahjalla.
Lönnrotin toivo hiljaisista hautajaisista ei toteutunut. Yli koko Suomen saapui lähetystöjä ja seppeleitä Sammattiin, jonka pieneen kirkkomaahan suuren vainajan ruumis mieltäylentävillä juhlallisuuksilla kätkettiin 3 p. huhtikuuta. Koko Suomi silloin tunsi kadottaneensa parhaan poikansa; kaukana Kajaanin maan ja Venäjän Karjalan pirteissä oli suru yhtä syvä ja vilpitön kuin ylhäisten korusaleissa. Hänen haudallaan unhottui säätyerotus ja vaikenivat puolueriidat.
Mikä sitten oli se tenhovoima, joka Lönnrotille tuotti kansansa jakamattoman rakkauden ja kunnioituksen? Se oli ei ainoasti hänen ikimuistettavat kansalliset suurtyönsä, vaan myös yhtä paljon hänen jalo ja esikuvallinen elämänsä ja vaelluksensa. Ilman töitänsäkin Lönnrot olisi ollut suuri mies. Hän oli, kuten Ahlqvist sattuvasti sanoo, henkistä aatelissäätyä. Hänessä Suomen kansa aina näkee henkilöityneenä oman itsensä, parhaat ominaisuutensa; hän oli tosisuomalaisuuden puhdas perikuva, kansansa suuri patriarkka. Hän on meille kaikille opettanut, kuinka kohtuullisillakin hengenlahjoilla voi suorittaa suuria, siunauksellisia tekoja, kun vain hänen laillaan osaa uskollisesti keskittää kykynsä ja harrastuksensa ylevään, epäitsekkääsen päämäärään. Suomen kansa on v. 1902 pystyttänyt hänelle pääkaupunkiinsa muhkean muistomerkin; hänen haudallaan Sammatin rauhaisessa kirkkotarhassa kohoaa valtainen graniittipatsas; hänen synnyinmajansa, matala Paikkarin torppa, säilytetään kaikkine muistoineen Suomen kansallisomaisuutena; mutta patsaan, vaskisia ja kivisiä vakavamman, hän itse on esikuvallisella elämällään ja suurilla töillään pystyttänyt itselleen kiitollisen kansansa sydämessä.