Siten Lönnrot eri tahoilta sai herättäviä vaikutelmia, jotka vähitellen valmistelivat häntä hänen vastaiseen elämäntyöhönsä. Samalla hän, asuen hienosti sivistyneessä ja arvokkaassa perheessä, laajensi elämänsä näköpiiriä ja ihmistuntemustaan. Törngrenin kodissa seurustelivat maansa ja aikansa etevimmät miehet, viipyen kesäisin ajoin usein viikkokausia vierasvaraisessa Laukossa, ja Lönnrot oli siten tilaisuudessa tekemään hyviä tuttavuuksia sekä lisäämään elämänkokemustaan. Perheen nuorten jäsenten ympärille taasen keräytyi, varsinkin vanhimman pojan päästyä ylioppilaaksi, iloinen piiri nuoria tovereita, ja Lönnrot, vaikkapa ei ollutkaan erittäin notkea seuramies, sillä hänen käytöksensä pysyi läpi iän ujona ja vaatimattomana, mielellään viihtyi nuorten vilkkaassa joukossa. Hänkin tunsi Törngrenin perheessä alati olevansa kuin kotonaan, ja häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin. Huolimatta hieman karheasta ja kömpelöstä ulkokuorestaan — "kumartamaan minä en opi koskaan", hän sanoi vielä vanhoilla päivillään, — hän oli mieluinen vieras talon nuoren tyttären ympärille kokoontuvien iloisten neitostenkin piirissä, jotka kuitenkin arvelivat, ettei Lönnrot ollut lemmennuolien ammuttavissa.

Näin kuluivat Lönnrotin päivät kotiopettajana opetuksen, omien lukujen, suomenkielen ja muinaisuuden harrastusten, sivistävän seurustelun ja nuoruuden huvitusten välillä. Kotimökistä saatu luonnonrakkaus veti häntä Laukossakin vastustamattomasti luonnon helmaan. Kesällä hän samosi metsissä, souteli Laukkoa ympäröivillä vesillä ja tutustui rahvaan tapoihin ja elämään. Uinti oli hänen mieliurheilujaan. Talvisin hän hiihteli ja laski mäkeä, tekipä itse itselleen suksiakin. Tuo terveellinen urheilu ja ajan säännöllinen jakaminen henkisen ja ruumiillisen työn välillä karkaisi hänen ruumistansa ja laski pohjan sille rautaiselle terveydelle, joka seurasi häntä kuolinvuoteelle saakka. Huilua puhaltamalla ja kanteletta soittamalla hän viihdytteli mieltänsä päivätyön päätettyänsä, vaikkapa ei ollutkaan erityisesti musiikkimies. Lieneepä hän ennättänyt ulottaa harrastustansa ympäristön rahvaankin henkiselle kohottamiselle. Ainakin kerrotaan hänen opettaneen, mahdollisesti kumminkin vasta myöhempien Laukossa oleskelujensa aikana, Laukon alustalaisten lapsille kirjoitustaitoa. Samalla hän opetti niille hiihtoakin. Kansanomaisella ja kaikille yhtä ystävällisellä käytöksellään hän täydellisesti voitti seudun rahvaan suosion. — Laukossa olo oli suloisimpia aikoja Lönnrotin elämässä, ja lapsellisella kunnioituksella hän kiintyi sen hyviin asujamiin. "Hyvä talo", "hyvä Laukko" olivat ne nimitykset, joita hän myöhemmin käytti Laukosta puhuessaan. Ja ahkera kirjeenvaihto Laukon herrasväen kanssa sekä jatkuva vierailu Törngrenin kodissa vielä kauan jälkeenpäinkin kiinnittivät Lönnrotia tuohon "hyvään taloon". Itse hän eräässä kirjeessään v:lta 1836 sanoo Laukossa olostaan, että se "aika mielestäni aina tuntuu kalleimmalta kaikista menneistä". Eikä ihmettä, sillä Laukossa hän oli tavannut herttaisen kodin ja saanut niiden monipuolisten herätysten siemenet, jotka sitten versoivat Suomen kansalle reheväksi viljaksi.

Hänen opetustoimensa Törngrenin perheessä läheni loppuansa, samalla kun hän valmistui suorittamaan filosofian kandidaattitutkintoa, johon siihen aikaan kuului kokonaista 12 ainetta. Tärkein opinnäyte tutkintoa varten oli n.s. "maisteriväitöksen" kirjoittaminen ja puolustaminen. Tässä tuli Laukon sukulainen, usein mainittu historian apulaisprofessori v. Becker, Lönnrotille ohjaajaksi. Hänen edellä kosketeltu esityksensä Väinämöisestä Turun Viikko-Sanomissa v. 1820 oli jäänyt kesken syystä, että kaikki lukijat eivät olleet ymmärtäneet runoja. Nyt Becker, huomatessaan Lönnrotin taipumukset, kehoitti nuorta kokelasta kirjoittamaan maisteriväitöksensä samasta aineesta ja jätti muistiinpanonsa ja keräelmänsä Lönnrotin käytettäviksi. Tämä kävikin aineesen käsiksi nähtävästi syksyllä 1826, sillä 14 p. helmik. 1827 tarkastettiin Beckerin esimiehyydellä ensi osa Lönnrotin väitöstä De Väinämöine, priscorum fennorum numine (Väinämöisestä, muinaisten suomalaisten jumalasta). Kirjanen oli vain pieni, 16 nelitaitteista sivua sisältävä tutkimuskoe, jonka toinen, jo valmiiksi painettu osa hukkui Turun palossa seuraavana syksynä. Beckerin esimerkkiä noudattaen Lönnrot väitöksessään pykälä pykälältä kuvasi Väinämöisen vaiheita tuntemiensa tarujen ja kansanrunojen perustuksella ja lausui asiassa omia mietteitään. Tietysti kuvaus oli vielä hyvin vaillinainen, kun Lönnrotin täytyi nojautua yksistään silloin tunnettuihin taruihin ja runoihin, mutta tämä seikkapa se lienee kiihoittanut hänen haluansa itse ottamaan lähempää selkoa tuosta kansanrunojen suuresta pääsankarista. Joka tapauksessa hänen pienellä väitöskirjallaan on varsin tärkeä merkitys hänen vastaiselle työlleen. Se on ensimäinen rengas siinä suunnitelmien sarjassa, joka vihdoin vei Kalevalan suurenmoiseen kokoonpanoon. Väitöskirjaa laatiessaan Lönnrot näet perinpohjin tutustui silloin tiettyihin runovaroihin ja entisiin kansanrunouden tutkimuksiin. Samalla hän jo tällöin pani alulle sen menettelytavan, jota hän sitten Kalevalan kokoonpanossa käytti, s.o. kokosi yhdestä pääsankarista kaikki saatavilla olevat tiedot ja sovitteli ne yhtenäiseksi kuvaukseksi. Myös rupesi hän Beckerin tavoin katsomaan vanhoja runoja historiallis-kansatieteellisiksi todistuskappaleiksi, joilla oli suurin arvonsa Suomen kansan muinaisuuden valaisijana.

Väitöksen julaistuansa Lönnrot valmistautui lopulliseen tutkintoonsa, vaikkapa hän koskaan ei ollutkaan mikään loistava tutkintomies. Samana keväänä hän mitenkuten läpäisi nuo 12 ainetta, toiset paremmin, toiset huonommin, ja vihdoin 11 p. kesäk. 1827 suoritti julkisen filosofian kandidaattitutkinnon. Varattomuutensa vuoksi hän ei ottanut osaa samaan aikaan vietettyihin kalleihin maisterinvihkiäisiin, joissa m.m. Runeberg saavutti akateemisen laakerin. Lönnrot ei koskaan välittänyt hienoista arvonimistä, ja tällä kertaa hänellä kai jo oli mielessään tärkeämpikin asia, mihin voisi käyttää vähäiset, kotiopettajan toimesta karttuneet säästönsä.

Tähän oikeastaan voimme lopettaa Lönnrotin elämän ensimäisen jakson. Se oli ollut kovaa taistelua tiedonhalun ja puutteen välillä, kunnes onnetar vihdoin ohjasi hänen askeleensa Törngrenin ystävälliseen perheesen, ja varsinainen puute siten poistui kauaksi. Sama on ollut monen muunkin matalasta majasta opin teille pyrkineen nuorukaisen elämäntarina, mutta ani harvan niin liikuttava kuin Lönnrotin. Koko ajanjakso oli ollut hänelle juurikuin kovia oppivuosia, jotka monipuolisesti valmistivat tehtäväänsä Suomen suurta kansanrunojen kerääjää ja järjestäjää sekä suomalaisen kirjallisuuden ja kielen mahtavaa edistäjää. Nyt alkavat hänen vaellustensa ja suurtöittensä vuodet, jolloin hän uupumattomana risteili läpi itäisen ja pohjoisen Suomen ja kaukana sen rajojen ulkopuolellakin, vetäen esiin vuosisatojen kätköistä kansansa kunniaksi ja koko maailman ihailtaviksi ennen aavistamattomia runoaarteita. Tosin hän kandidaattitutkinnon suoritettuansa ryhtyi erikoisalanaan harjoittamaan lääketieteellisiä lukuja, mutta lääkärintoimi on kuitenkin ainoasti sivuasiana hänen elämässään, joka etusijassa omistihe ja keskittihe vallan toisenlaisille harrastuksille.

Mikä Lönnrotin sai kääntymään lääkäriksi, ei ole oikein selvillä. Mutta epäilemättä hänen olonsa apteekissa, ystävällisen auttajansa Sabellin kehoitus ja esimerkki sekä oleskelu Törngrenin perheessä, jonka isäntä ja parhaat tuttavat olivat eteviä lääkäreitä, saivat Lönnrotin valitsemaan tuon hänen luontaisille harrastuksillensa niin vieraan uran. Ja onneksipa se olikin hänen päätehtävälleen, kuten kohta tulemme näkemään. Lääkärin virka syrjäisessä seudussa näet tuotti hänelle murheettoman leivän, mutta samalla jätti riittävästi aikaa mieliharrastusten harjoittamiseen ja vei hänet lähelle parhaita runopaikkoja. Kaikki Lönnrotin elämässä on juurikuin kaitselmuksen edeltäkäsin valmiiksi miettimää johdatusta.

II.

Miehuus ja vaellusvuodet.

Lönnrotin lääketieteelliset opinnot keskeytti kohta Turun kamala tulipalo, joka syyskuussa 1827 tuhosi Auran vanhan kaupungin. Yliopisto suljettiin talveksi ja siirrettiin seuraavana vuonna maan uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin. Täten syntynyttä väliaikaa nuori maisteri päätti käyttää hyödykseen tutustumalla maahansa ja kansaansa sekä kokoamalla kansanrunoutta. Into ei sallinut hänen istua toimetonna ja odotella yliopiston avausta. Topelius oli jo viitannut selvän tien Vienan läänin runsaille runomaille, joilta hän oli parhaat laulunsa saanut, ja siitäpä Lönnrotinkin mieli hehkui tunkeutua itse tuonne runojen pesäpaikoille. Suunnitelmansa oli vaeltaa Hämeen, Savon ja Suomen Karjalan kautta Vienan Karjalaan ja sieltä Pohjanmaan kautta takaisin. Matkaa varten hän oli vähistä varoistansa säästänyt 100 seteliruplaa ja päättänyt suorittaa matkansa jalan. — Huhtikuussa 1828 Lönnrot vietti pari viikkoa kotonansa Sammatissa vanhempainsa ja sukulaistensa parissa. Ylioppilasaikanansakin Lönnrot tietysti oli usein käynyt tervehtimässä kotolaisiansa. Näiden oloissa oli tapahtunut se muutos, että hänen auttajansa ja vanhin veljensä, usein mainittu Henrik Juhana, oli v. 1825 isältään ostanut Paikkarin torpan ja rakentanut siihen tuvan lisäksi kammarin. Hän oli v. 1819 nainut Tenholasta kotoisin olevan Stiina Liisa Björklundin, joka miehensä kanssa oli kokenut pitää huolta nuoremman veljen tarpeista tämän pyrkiessä eteenpäin lukutiellä. Kuuluupa hän kerran panttauttaneen vihkisormuksensakin saadakseen irti lukurahoja. Lönnrot puolestaan muisti sittemmin kylläkin palkita veljensä perheen hyvänteot, kuten myöhemmin saamme nähdä.

Täällä Paikkarissa, kotoistensa rakkaassa piirissä, nuori maisteri valmistihe ensimäiselle vaellusretkelleen. Kotiseudun kauneus ja lapsuuden muistot täyttivät hänen mielensä kultaisilla kuvilla. Täällä hän oli metsissä ollut paimenessa, marjassa ja ansoja virittämässä; täällä hän oli ruuhessaan istunut ongella päiväkaudet; täällä laskenut jyrkkiä mäkiä kilpaa hilpeäin toverien kanssa. Matkalle lähdettyänsä hän kirjoittaakin noiden suloisten muistojen vallassa: "Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaasen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat, kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kaihoilta. — Suo anteeksi että näin kauan sinua viivyttelen, mutta en saata toisin tehdä. Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen kulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi, jokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, jota niin hyvin ymmärrän." — Siinä soi väkevin sävelin Lönnrotin rakkaus kotiseutuansa ja luontoa kohtaan, rakkaus, joka häntä ei koskaan jättänyt.