Alussa Lönnrotin ujo ja kömpelö olemus ei liene oikein miellyttänyt Törngrenin perhettä, mutta kohtapa hän tyynellä, avomielisellä käytöksellään voitti puolelleen kaikkien suosion ja tuli aivan kuin perheen jäseneksi. Talvet vietettiin Turussa, kesät kauniissa Laukossa, ja Lönnrot sai mielin määrin ohjailla kasvattinsa kehitystä. Aluksi nuori oppilas ei näyttänyt juuri opinhaluiselta eikä lahjakkaalta, sillä hän oli hidas ja umpimielinen. Opettajan ensi tehtävä oli siis harrastuksen ja toiminta-halun herättäminen. Kun hän itse oli luonteeltaan iloisa sekä samalla kokemuksestaan hyvin tunsi lasten luonteen ja taipumukset, niin hän ensin koetti kääntää oppilaansa harrastusta leikkeihin ja lasten askareihin. Mutta siinä hän ei onnistunut. Silloin hän, opittuaan tarkemmin tuntemaan pojan luonteen, rupesi elähyttämään tämän mielikuvitusta, ja se koe onnistui paremmin. Niinpä hän kerran juhlallisesti nimitti seitsenvuotiaan oppilaansa lähellä Laukkoa olevan Sammassaaren itsevaltiaaksi kuninkaaksi. Mutta nuoren kuninkaan mieli teki niin kovasti Lönnrotin taidokkaasti valmistamaa jousta, että hän ilomielin vaihtoi osan kuningaskuntaansa jouseen. Asiasta laadittiin virallisesti oikein kirjallinen kontrahti, joka vieläkin on tallella. Siinä "Kaarle Vilhelm, Sammassaaren kuningas", 15 p. syysk. 1824 luovuttaa osan valtakuntaansa, Kertunsaaren, ylioppilas Elias Lönnrotille ja tämän jälkeläisille liipasimella varustettua jousta ynnä siihen kuuluvaa 2 nuolta vastaan. Lönnrot sai tuttavilta tovereilta tämän kuninkaallisen teon johdosta nimen "Kertunsaaren herttua", mutta arvonimi ei ollut sen kantajalle mieleen ja pianpa se unohtuikin.
Alkuun päästyä pieni kuningas nopeasti kehittyi taidoissa ja tiedoissa ja kiintyi lujasti opettajaansa, jolle pojan edistys tietysti oli suurena ilon ja tyytyväisyyden aiheena. Noin viisi vuotta Lönnrot opetti "Sammassaaren kuningasta" aina Turun paloon ja yliopiston Helsinkiin muuttoon saakka. Silloin Kaarle Vilhelm sai toisen opettajan, kun Lönnrot, tultuaan filos. kandidaatiksi, lähti runonkeruumatkoilleen ja ryhtyi harjoittamaan ahkeria lääketieteellisiä opinnoita. Jo parin vuoden päästä, v. 1830, Lönnrotin entinen oppilas suoritti ylioppilastutkinnon ainoasti 13 1/2 vuoden iässä.
Kotiopettajan toimensa ohella Lönnrot itse opiskeli filosofian kandidaattitutkintoa varten. Jo koulupoikana ollessaan hän oli sanonut eräälle sammattilaiselle isännälle, joka Turkuun mennessä otti hänet rattaillensa ja käski messuamaan, ettei hänestä pappia tulisi. Eikä hän yliopistossa kääntynytkään hengelliselle alalle, kuten rahvaan lapset siihen aikaan tavallisesti tekivät. Muuten tiedot Lönnrotin yliopistollisista luvuista ja suhteista ovat varsin niukat. Pieni yliopistollinen stipendi hänellä näkyy olleen vv. 1823-26, ja tietysti hän säännöllisesti hoiti lukujaan ja tutkintojaan. Että se väkevä kansallinen herätyshuuto, jonka A.I. Arvidsson y.m. 1820-vuoden tienoilla kohottivat suomalaisen kansallisuuden puolesta, löysi herkkää vastakaikua Lönnrotin supisuomalaisessa sydämessä, on varmaa. Yliopistossa opiskeli tähän aikaan suuri joukko eteviä nuorukaisia, joista sitten tuli maansa merkkimiehiä, ja epäilemättä Lönnrotkin intomielin seurasi mukana niissä ihanteellisissa pyrinnöissä, joita tuo valiojoukko unelmoi. Tosin ankara ja taantumusmielinen virkavalta pian tukahutti Arvidssonin herättämät kansallissuomalaiset harrastukset, mutta aate jäi sittenkin kytemään nuoriin mieliin, leimahtaaksensa soveliaan ajan tultua uuteen liekkiin. Ja tieteellisessä muodossa Suomen kansan ja kielen tutkimus pysyi yhä vireillä perintönä Henrik Gabriel Porthanin ajoilta. Porthanin kuoltua v. 1804 oman maan ja kansan muinaisuuden harrastus kyllä hetkeksi laimeni, mutta jo seuraavalla vuosikymmenellä, kun muutenkin ennätettiin hieman tottua Suomen uuteen valtiolliseen asemaan, se jälleen sai uutta vauhtia. Varsinkin Suomen runsas kansanrunous alkoi vetää yhä useamman nuoren ja innokkaan asianharrastajan huomion puoleensa. Sehän oli rauhoitettu ala, jolla ei ollut mitään tekemistä valtiollisten asiain kanssa.
Suomen kansanrunouden olemassaolo oli aavistettu jo Mikael Agricolan ajoista saakka, ja joskus seuraavina aikoina joku oppinut sattumalta siihen viittasi tai julkaisi siitä pieniä sipaleita. Mutta runojen runsautta ei kukaan arvannut eikä aika kohtakaan ollut kypsynyt varsinaiselle kansanrunouden harrastukselle. Tosin jo innokas suomalaisuuden ystävä Daniel Juslenius 18:nnen vuosisadan alussa loi yleisempää huomiota Suomen kansan henkisiin aarteihin. Mutta vasta monipuolinen Porthan se sitten, Jusleniuksen esimerkkiä seuraten, otti kansanrunouden tutkimuksen yhdeksi päätyökseen ja saattoi sen arvoon. Muualla maailmassa oli näet mainitun vuosisadan jälkipuoliskolla yleisön huomio kääntynyt varsinaiseen kansanrunouteen, sittenkun Englannin ja Skotlannin rikasta kansanrunoutta oli saatettu julkisuuteen, ja jonkinmoinen yhteishengen vaikutus tunkeutui syrjäiseen Pohjolaankin. Jo v. 1766 Porthan alkoi julkaista suurta teostansa "Suomalaisesta runoudesta" (De poesi fennica), ja siinä hän ensi kerran otti Suomen kansan- ja taiderunouden perinpohjaisen tarkastelun alaiseksi. Hän itse hankki ja keräili ahkerasti kansanrunoja, pääasiassa loitsuja, ja hänen harrastuksensa vaikutti muihinkin. Niinpä hänen oppilaansa Kr. E. Lencqvist, isänsä ja Porthanin aineksia hyväkseen käyttäen, julkaisi v. 1782 latinaksi kirjansa "Vanhain suomalaisten taikauskosta", ja hänen harras ystävänsä Kr. Ganander v. 1789 painatti ruotsiksi tunnetun "Suomalaisen jumalaistarustonsa" (Mythologia fennica). Kaikilla näillä teoksilla oli suuri merkitys myöhemmän ajan kansanrunouden harrastuksiin nähden. Kukaan "Porthanin ajan" miehistä ei kuitenkaan vielä aavistanut runojen runsautta, sillä he eivät tienneet lähteä etsimään niitä noilta itä-Suomen ja Venäjän Karjalan runsailta runo-alueilta. Porthanin mukana meni hänen aikansakin hautaan, mutta siemen oli jo kylvetty seuraavia aikoja varten.
Niinpä sitten 19:nnen vuosisadan toisella vuosikymmenellä heräsikin, kuten jo mainittiin, kansanrunouden harrastus jälleen virkeämpään eloon yhdessä suomalaisuuden harrastuksien kanssa. Jälleen alettiin kerätä kansanrunoja. Tutustuessaan saksalaisen kansanrunouden harrastajan J.G. Herderin kirjoituksiin ja ulkomaisiin kansanrunouden julkaisuihin nuori Antti Juhana Sjögren jo ylioppilaskokelaana innostui koko sydämellään asiaan ja sai tämän nuoruudenintonsa tarttumaan tovereihinsa, juvalaisiin Abraham Poppiukseen ja Kaarle Aksel Gottlundiin, jotka sitten ahkerasti keräsivät kansanrunoutta kotipaikoiltaan 1815-vuoden vaiheilla. Samoin nuori maisteri A.I. Arvidssonkin ruotsalaisten kansanlaulujen herättämänä alkoi harrastella runonkeräystä, kävipä itse kesällä 1819 Pohjois-Savossa varsinaisella runonkeräysmatkalla. Samana vuonna apulaisprof. Reinh. v. Becker kielentutkimusmatkallaan keräili Pohjois-Suomesta kansanrunoja; jopa muutamat muutkin säätyhenkilöt huvikseen kotipaikoillaan uurastelivat runonkeräystä. Ja intomielinen Gottlund, joka Keski-Savosta ja sitten Vermlannin savolaisilta kokosi itselleen runsaamman määrän runoja kuin kukaan muu ennen Lönnrotia, lausui jo v. 1817 aavistavat sanansa Suomen vanhain kansanrunojen yhteenkutomisesta. Opiskellessaan Poppiuksen, Arvidssonin y.m. suomalaisten kera Upsalan yliopistossa hän näet muka asiantuntijana sai arvosteltavakseen saksalaisen Fr. Rühsin teoksen "Finnland und seine Bewohner" (Suomi ja sen asukkaat). Pitkässä arvostelussaan hän muun muassa lausui: "Arvostelija menee niin pitkälle väitteessään, että jos tahdottaisiin koota vanhat kansanlaulut ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus, syntyköön siitä sitten eepos, draama tahi mikä muu hyvänsä, siitä voisi tulla uusi Homeros, Ossian tai Niebelungenlied; ja ylistettynä voisi suomalainen kansallisuus oman omituisuutensa loistossa ja kunniassa, itsenäisyytensä tunnossa ja oman kehityksensä kunnian koristamana herättää nykyajan ja tulevaisuuden ihmettelyä."
Jopa virisi muukalaisissakin harrastus Suomen kansanrunoihin. Niinpä saksalainen, Upsalassa oleskeleva lakitiet. tohtori H.R. v. Schröter julkaisi v. 1819 Poppiuksen y.m. Upsalassa opiskelevain suomalaisten avulla kokoelman suomalaisia kansanrunoja saksaksi käännettyinä ("Finnische Runen") ja teki niitä siten ensinnä tutuiksi suurelle maailmalle. Ja kuuluisa tanskalainen kielentutkija Rasmus Rask v. 1818 Turussa käydessään innokkaasti kehoitteli suomalaisia suomenkielen tutkimiseen ja suomalaisen kirjallisuuden kohottamiseen. Tästä sai kotimainenkin kansanrunouden harrastus yhä suurempaa vauhtia. Yhä useampi mies keräilee huvikseen runoja eri osissa Suomea, ja nuori uuttera Sjögren joutui tieteellisillä tutkimusmatkoillaan v. 1825 jo Vienan läänin parhaille runoalueille saakka. Mutta kansanrunouden keräys oli hänelle kuten muillekin ainoasti sivutyönä, ja hän kaivoi kootun leiviskänsä maahan — jätti runonsa hautumaan arkkunsa pohjalle. Niin olivat useimmat muutkin tehneet; ainoasti Gottlund oli v. 1818 Ruotsissa julaissut painosta muutamia Suomen kansanrunouden näytteitä. Tämä ensimäinen runonkerääjäin polvi ei vielä täysin käsittänyt tuota kansallista tehtävää, jonka vasta Elias Lönnrot otti varsinaiseksi elämäntyökseen.
Olipa kuitenkin yksi mies, joka kaukana ja erillään muista ei kaivanut leiviskäänsä maahan. Se oli Uuden Kaarlepyyn piirilääkäri Sakari Topelius vankempi, suuren runoilijan isä. Hän oli isältänsä, tunnetulta kirkkomaalaajalta Mikael Toppeliukselta, perinyt rakkauden suomenkieleen ja harrasti huviksensa virkamatkoillaan runojen keräystä. Kun hän v. 1820 sattuneen tapaturman vuoksi ei enää päässyt kotoansa liikkumaan, hankki hän runoja sukulaisten ja tuttavien välityksellä. Onnellinen sattuma johdatti hänen luokseen pari vienankarjalaista tukkukauppiasta, jotka levittivät hänen eteensä ennen aavistamattoman komeain kertomarunojen maailman. Siitä lähtien hän tuotatti noita rajantakaisia laukunkantajia luokseen runoja laulamaan, ja pianpa nämä runontaitajat itsekkin osasivat Topeliuksen vuoteen ääreen. Hänessä syntyi myös ajatus julaista kokoomiansa runoja, ja v. 1822 hän alkoikin toimittaa painosta vihkosia "Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä lauluja". Tätä aikanaan arvokasta julkaisua ilmestyi seuraavien vuosien kuluessa yhteensä viisi vihkoa, viimeinen vasta v. 1831, jolloin Topelius jo oli muuttanut manan majoille.
Hiukan aikaisemmin jo etevä ja innokas suomenkielen tutkija ja tuntija, edellä mainittu v. Becker, toimittamissaan "Turun Viikko-Sanomissa" julkaisi tuntemiensa kansanrunojen perustuksella esityksen Väinämöisestä, koettaen laatia hänen elämänvaiheistaan yhtäjaksoisen kuvauksen. Tämä tapahtui v. 1820. Harrastuksen voikin sanoa tällöin jo yleisesti levinneeksi. Mutta vielä ei kukaan ottanut keräystyötä varsinaiseksi elintehtäväkseen. Niinpä jäikin tämä toimi vihdoin Lönnrotille, joka juuri samoihin aikoihin tuli ylioppilaaksi ja joutui noihin kansanrunoutta ja muinaistutkimusta harrastaviin piireihin. Hänen herkkä mielensä pian lämpeni tälle kansalliselle asialle, ja ulkonaiset seikat erityisesti kiinnittivät hänen huomiotansa kansanrunoihin ja suomalaisuuden harrastuksiin.
Törngrenin perheessä hän näet tutustui läheltä aikansa oppineihin ja kansallisten rientojen ystäviin. Olihan v. Becker perheen sukulainen, ja häneltä Lönnrot etusijassa sai vaikutelmia, jotka kävivät hedelmiä kantaviksi. Jo apteekissa ollessaan hän, kuten muistamme, oli mielihyvällä lukenut Beckerin etevää lehteä "Turun Viikko-Sanomia", jossa suomenkieli savolaisen Beckerin kynästä pulppusi ennen tuntemattomassa tuoreudessaan ja epäilemättä suuresti viehätti Uudenmaan kieliköyhässä seudussa syntynyttä nuorukaista. Nyt hän ylioppilaana Beckerin johdolla uudelleen syventyi tutkimaan suomenkieltä ja kansanrunoutta koskevia julkaisuja ja kirjoitelmia, jotka herättävästi vaikuttivat hänen alttiisen mieleensä. Porthanin ja hänen aikalaistensa alkama kansallinen työ alkoi vähitellen selvitä nuorelle Lönnrotille ja kiihoittaa hänen tiedonhaluansa. Lisäksi tulivat Topeliuksen arvokkaat kansanrunojulkaisut, jotka tietysti yhä enemmän virittivät Lönnrotin harrastusta. Ne todistivat mahtavia runoaarteita vielä olevan salassa maailmalta kaukana Venäjän Karjalassa ja osoittivat runojen suuren kansallisen merkityksen. Topeliuksen työ siinä suhteessa tulikin Lönnrotin elintehtävän lähimmäksi edeltäjäksi ja esikuvaksi, joskin Porthan, Ganander ja Becker olivat hänelle tärkeitä tienviittojia.
Vieläpä Lönnrotin oleskelu Laukon kartanossa muutenkin viehätti häntä kansansa muinaisuuden tutkimiseen. Laukko oli vanha tarurikas paikka, ja Vesilahden rahvaan huulilla eli tällöin vielä ihana kansanruno "Elinan surmasta", jonka surkeat tapahtumat on sijoitettu juuri Laukkoon ja sen ympäristöön. Lönnrotiin vaikutti tuo muhkea ballaadi niin tehoisasti, että hän rupesi keräämään Vesilahdelta rahvaan muitakin vanhoja muistoja ja runoja. Kerrotaanpa että rouva Törngren, jolla oli avoin ja harras mieli kaikkia hyvin pyrintöjä kohtaan, muka kiihoitti Lönnrotin keräysintoa palkitsemalla hänet jokaisesta uudesta runosta ylimääräisellä aamupäiväkahvilla. Lönnrotin mielijuomia oli näet väkevä ja hyvä kahvi, jota hän voi juoda koska tahansa ja monta kuppia peräkkäin.