Sanomattakin ymmärtää, että näitä rahastoja ei ilman muuta saatu perustetuksi. Siinä oli monet neuvottelut pidettävä ja monet vaikeudet voitettava. Oli näet voitettava ihmisten omanvoitonpyynti.
Hainari sai senaatilta erityisen valtuuden neuvotella asiasta asianomaisten talonpoikien kanssa. Tammikuussa 1908 hän piti Suojärven kuntalaisten ja Korpiselän pitäjän Ägläjärven kyläläisten kanssa kokouksia asiasta. Näitten neuvottelujen johdosta asetettiin erityinen komitea, joka kokoontui Helsinkiin Hainarin johdolla asiata lähemmin pohtimaan. Koko Hainarin vaikutusvoima ja vuosikymmenien ystävyyden perustama arvonanto oli pantava liikkeelle, ennenkuin komitean jäsenet suostuivat tulevien sukupolvien hyväksi luovuttamaan käyttöoikeuden omaisuuteen, jota he itsekin olisivat voineet käyttää.
Aikaisemmin jo v. 1907 oli Hainari kutsuttu jäseneksi hallituksen asettamaan komiteaan, jonka tuli tutkia Viipurin läänin oloja ja erittäinkin tehdä ehdotus tarpeellisiksi toimenpiteiksi sen epäkohdan poistamiseksi, että monet lahjoitusmaiden talonpojat möivät tilansa ylen halvasta hinnasta henkilöille, jotka eivät harjoittaneet maanviljelystä. Tämän komitean mietintö Salmin kihlakunnan oloista on melkein kokonaan Hainarin kirjoittama.
Olisi paljonkin kerrottavaa näistä komiteatöistä ja niiden yhteydessä olevista seikoista. Mutta osittain ovat ne kovin arkaluontoista laatua, osittain ne vaativat erityisen esityksensä. Jätän ne sen vuoksi sikseen.
Luonnollisesti sellaista henkilöä kuin Hainaria käytettiin myöskin monenlaisiin kunnallisiin ja valtiollisiin luottamustoimiin. Sekä Sortavalassa että Jyväskylässä ollessaan hän oli valtuusmiehenä. Viimeisillä säätyvaltiopäivillä hän oli pappissäädyn jäsenenä, koulun opettajain edustajana vuosina 1899, 1900 ja 1904-5. Yksikamariseen eduskuntaan hänet valittiin Viipurin läänin itäisen vaalipiirin edustajaksi vuosina 1908 ja 1909. Valtiopäivätyöhön antautui hän, niinkuin kaikkeen muuhunkin, koko sielullaan ja mielellään.
Varsinaiseksi suureksi puhujaksi ei Hainaria voi sanoa, mutta silloin tällöin hän kuitenkin piti erinomaisia puheita. Ehkä paraimpana hänen puheistaan pidän sitä, minkä hän piti Sortavalassa v. 1901 Savo-karjalaisen osakunnan kesäjuhlassa. Siinä hän käyttää muutamia Kiven Seitsemästä veljeksestä ottamiaan aiheita erinomaisen taitavasti, samoin erästä kirjettä, jonka Antti Kaksonen oli saanut Jalovaaran lapsilta. En tätä puhetta huoli tarkemmin selostaa. Se kumminkin antoi aihetta ilmiantoon, aivan hullunkurisen vääristetyssä muodossa. Muutamat muut yhtä turhat ilmiannot vaikuttivat, että hänen oli pakko, muka "kansan villitsijänä ja valtiollisesti vaarallisena" henkilönä näillä rajamailla, muuttaa Sortavalasta pois Helsinkiin.
Kesken ahkeraa työtä, puuhaillessa koulunopettajana, kirjailijana, historioitsijana, Karjalan kansan lämpimänä ystävänä toimiessa, koko Suomen hyväksi kuolema odottamatta Oskar Hainarin saavutti 23 p. tammik. 1910.
Perustukseltaan oli Hainarin luonne optimistinen ja valoisa. Hän meni aikoinaan melkein liiallisuuteen siinä, ettei tahtonut puhua pahaa kestään. Muistan monesti sattuneen, että kun minä tai joku muu tulimme hänen luokseen ja puhe sattumalta kosketteli jotakin yleistä päivän juorua, voi sattua, etten minä sitä tiennyt: "jollet sinä sitä tiedä, niin minä en kerro, minä en tahdo puhua pahaa toisista". - "No, mutta saanhan minä sen tietää ensimäiseltä, joka kadulla vastaan tulee, voithan sinä sen yhtä hyvin kertoa." - "En, se on saman tekevä, minä en levitä juoruja."
Siitä ajasta, jolloin Hainari toiseen kertaan muutti pois Sortavalasta, alkoi raskaampi ajanjakso hänen elämässään. Elettiinhän silloin n.s. "routa- eli kirovuosia", eikä Hainarikaan säästynyt siltä vihalta, joka kohtasi kaikkia huomatuimpia, suomalaiseen puolueeseen lukeutuvia kansalaisia. Olisi luullut sellaisen miehen säästyvän syytöksistä, sellaisen miehen kuin Hainari, jolla oli sellainen elämäntyö takanaan.
Hänen muistoaan eivät nuo ajat himmennä. Kauniina se säilyy lukuisain kansalaisten mielessä, kauneimpana niiden, jotka tunsivat hänet läheltä.