"Voi, jos isä olisi elossa," huokaili Antti.
"Ja äiti", jatkoi Olli. "Minne lie Yrjökin, isän vanha ystävä kadonnut. Hänen puoleenhan isä neuvoi kääntymään. Liekö vihollinen hänetkin surmannut, vaiko vangikseen vienyt!"
"Eipä taida muu auttaa kuin mierontielle lähteminen", sanoi Antti.
Mutta tuo ajatus pakotti Ollin taas itkuun purskahtamaan. Hän oli veljeksistä nuorempi, äidin hellässä hoidossa kasvanut, äsken vielä kodin päivänpaiste, kaikkien suosima. Hänkö nyt saisi lähteä tuntematonta taivalta kulkemaan, maantietä kotinaan pitämään, kalliota kartanonaan.
"Mutta, mikä Hermillä on, kas kun se päätään nostaa, häntäänsä heiluttaa. Kenen tulosta, sinä noin iloitset Hermi parka. Ei meillä enää ystäviä ole. Ne on surma vienyt, vihollinen tappanut", näin puhui Antti koiralleen tähystellen ympärilleen.
"Eivät ole vielä kaikki ystävät kuolleet," kuului ikäänkuin vastaukseksi Antin puheille. Ja kuusikosta vaaralta päin tulevaa polkua lähestyi polkua pienenpuoleinen, noin viisikymmenvuotinen mies. Hänellä oli omituisen kevyt käynti, vaikka ruumis olikin jo vähän kokoonkuivunut, niinkuin monet vaivat nähneellä, vanhalla miehellä ainakin. Sinisistä silmistä tämän ruskea-, tuuheatukkaisen, parrakkaan miehen loisti herttainen ystävällisyys poikia kohtaan, kun hän laskeutui alas entiselle pihamaalle. Mies oli poikien isän ainainen toveri Yrjö Vornanen, partiomies, metsän kulkija, karhujen kiertäjä, lintujen pyytäjä. Ollin silmät kirkastuivat, kun hän Yrjön näki. Oikealla kädellä antoi hän kättä ja vasemmalla tarttui Yrjön käsivarresta kiinni, eikä irti päästänytkään vain jäi siihen riippumaan. Ja jo alkoi kiihtyneessä mielessä tuntua paljon turvallisemmalta.
Tervehdittyään poikia, istuutui Yrjö puoleksi palaneelle hirrelle, hyväili Hermiä ja alkoi kysellä poikien tuumia.
"Miten, poika parat, olette nyt tuumineet järjestää elämänne? Vai oletteko osanneet tuumia ollenkaan?"
"Mikäs tässä muukaan auttaa kuin kerjuulle lähteminen", sanoi Antti omituisella vanhan ihmisen soinnulla lapsellisessa äänessään.
"Antti vainaan lapsetko kerjuulle", huudahti Yrjö, "ei ikinä, Karjalan sissien päällikön, vanhain tietäjäin, loitsijain ja metsästäjäin jälkeläisen Roivaan, ei ikinä, ei ainakaan niin kauan kuin minä elän."