"Multa mitäs me voimme tehdä, talo on ryöstetty ja poltettu, eikä tiedä minä hetkenä vihollinen tulee uudestaan. Julma Supi aina vain himoitsee kostoa sissipäällikön jälkeläisille. Jos tässä jotain saisimmekin pystyyn, niin se pian taas poltettaisiin, ja millä sen saisimmekaan."

"Ette tähän jäädä voi", sanoi Yrjökin. "Kyllähän Antti vainaan pojille vielä tuvan saisimme nousemaan, kun talkoisiin kutsuisimme kaikki talon vanhat ystävät. Mutta saisimmeko rauhassa rakentaa ja säilyisikö talo? Ei, poika rukat. Nämä seudut ovat ainakin toistaiseksi jätettävät!" —

"Mutta mikäpä meillä sitten on edessä muu kuin mierontie", ehätti Antti sanomaan. "Koko maakunta on ryöstetty ja hävitetty, ihmiset surmattu ja karkotettu — — —."

"Mutta salo, suuri, tietön, sininen salo", sanoi Yrjö ja hänen silmiinsä tuli omituinen loisto. "Vielä on kaloja joissa ja järvissä, metsän riistaa erämaissa, ei mies, joka salon haltiat tuntee, koskaan mierontielle lähde. Katsokaa pojat pohjoiseen. Tuolla kaukana siintää toisten takaa mäkien mäki, vaarojen vaara, Ahmavaara. Sinne lähdemme. Se on kyllä asumatonta saloa, siellä päin ei ole ainoatakaan ihmisasuntoa. Suuret, loppumattomat suot ympäröivät sitä. Se on kuin suuri vääräsääri äärettömässä suomeressä. Mutta sinne ei myöskään vihollisen jalka löydä."

Pojat yhtyivät Yrjön tuumiin, olivat iloisia, kun olivat päässeet tämän kokeneen, vanhan ystävän turviin. He olivatkin vielä kovin lapsia. Antti vasta neljätoista vuotta ja Olli kaksitoista, vaikka kova kohtalo, surulliset kokemukset olivatkin varsinkin vanhempaa, Anttia aikaisin kehittäneet.

Kauan istuivat sitten ystävykset yhdessä Olli, puolittain polvillaan maassa, kyynäspäillään nojaten Yrjön polviin katsoen häntä silmiin, Antti istuen Yrjön vieressä käsi Yrjön käsivarrella. Yrjö kuvaili heille elämää erämaissa ja suunnitteli, miten nyt olemaan ja elämään lähtisivät. Eivätkä pojat olisi voineet parempaa ja kokeneempaa ystävää saada. Yrjö oli yksinäinen mies, hänen omaisensa olivat kuolleet, hänen kotinsa oli kauan sitten hävitetty. Hän ei ollut enää nuori, mutta oli vielä kevyt jalaltaan ja ketterä liikkeiltään. Tuskin oli toista miestä, joka niin tarkoin tunsi Pohjois-Karjalan salot, sen vaarat, suot, joet, kosket. Metsämiehenä oli hän nuoruudessaan liikkunut laajalti, ja sissinä, kuuluisan sissipäällikön Roivaan lähimpänä miehenä kuljeksinut vieläkin laajemmalti. Lukemattomissa vaaroissa ja seikkailuissa oli hän kehittynyt pelottomaksi ja neuvokkaaksi, joka osasi jokaiseen pulmaan keinon keksiä.

Siinä neuvotellessa ja keskustellessa selvisi Yrjölle ja pojille seuraava tuuma. He päättivät lähteä kauas Ahmavaaran suurelle suosaarekkeelle, sinne jäädä asumaan, rakentaa maja ja asettua taloksi, kalastaa ja metsästää. Ja sittenkun olot vakaantuisivat kasketa ja ruveta maata viljelemään. Vanhan asuinpaikkansa päättivät kokonaan hyljätä. Se oli nyt hävitetty ja ryöstetty. Ja se oli aivan valtatien varrella jotenkin likellä rajaa, joka jakoi nykyisen Karjalan kahtia. Näille seuduin rajantakaiset joka tapauksessa ensimäiseksi kulkunsa suuntaisivat.

Matkalle päätettiin lähteä niin pian kuin mahdollista, jo senkin vuoksi, ettei tiedetty milloin vihollisia partiojoukkoja tänne ilmestyisi, vaikka Roivaan talon poltettuaan olivatkin etelään päin kulkeneet.

Vanhan kodin raunioilta läksivät pojat ystävänsä kanssa tämän majalle. Ei se mikään oikea asumus ollut, olipahan pieni maasauna vaaran juurella, tiheän kuusikon suojassa. Siellä ruvettiin tuumimaan, mitä tavaraa oli mukaan otettava. Paljoa ei ollut otettavaa, eikä sitäkään voitu kaikkea ottaa, sillä kaikki vietävät olivat selässä kannettavat. Suuren kontin varusti Yrjö itselleen. Siihen pantiin ruutia ja lyijyä, mikä saatavissa oli, ja kaikenlaista pientä välttämätöntä tavaraa, kontin päälle sidottiin kiinni pieni pata. Antti sai kannettavakseen kontillisen jauhoja ja Olli suoloja. Sitä paitsi oli Yrjöllä ja Antilla piilukkoiset pyssyt tarpeineen, Ollilla jousi ynnä viini; kaikilla oli puukot ja kirveet. Vielä oli kullakin kannettavana vähän vaatteita ja vaippa.

Jäihän jäljelle vielä kaikenlaista rihkamaa, mutta se katkettiin kuoppaan, majan nurkkaan kivien ja lautojen alle. Majan katto ruhjottiin, jotta maja näyttäisi vihollisen hävittämättä, jos joku sattuisi sen huomaamaan. Poikien isällä oli ollut jonkun verran rahaa, niitä ei ollut vihollinen huomannut, vaan ne olivat aivan kuin ihmeen kautta säilyneet kätköpaikassaan. Niitä ei voitu mukaan ottaa, sillä ne olivat ploottuja, suuria, raskaita vaskilaattoja, neljän taalarin arvoisia kukin. Niitä oli 21 kappaletta, sen ajan katsantokannan mukaan koko suuri summa. Kuljettamaan niitä olisi tarvittu hevonen. Rahat kannettiin metsään, kaivettiin maahan, ja kätköpaikka katettiin huolellisesti sammalturpeilla. Paikasta otettiin tarkat merkit, sen etäisyys laskettiin läheisistä kallionlohkareista ja puista.