Näissä valmistuspuuhissa oli ilta tullut. Viimeinen yö levättiin vanhoilla kotipaikoilla, sillä aamulla oli päätetty lähteä liikkeelle.
* * * * *
Karjalassa elettiin raskaita aikoja. Oli jo kulunut muutamia kymmeniä vuosia siitä, kun ison vihan jälkeen rauha nimellisesti oli maahan palannut, mutta Karjalan poloisilla mailla ei se kuitenkaan päässyt vakaantumaan. Stolbovan rauhan jälkeen oli koko nykyinen Suomen Karjala vuosisadan kuulunut Ruotsille, koko nykyisen Karjalan kansa ollut yhtä kansaa. Ison vihan jälkeen oli se taas jaettu kahtia. Raja kulki siitä, missä nyt on Viipurin ja Kuopion läänien välinen raja. Vuonna 1741 alkoi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, jota historiassa nimitetään "pikku vihaksi." Sodan liekki leimahti ilmituleen. Kauheasti ryöstäen ja hävittäen kulki sekä venäläistä sotaväkeä, kasakoita ja kalmukkeja, että karjalaista kansaa eteläpuolelta rajaa hävittäen, polttaen ja ryöstäen Ruotsin puoleiseen Karjalaan. Se vähäinen määrä säännöllistä sotaväkeä varsinaisten upseerien johdolla, joka Ruotsilta riitti Karjalan puolustukseksi, ei kyennyt vastustamaan vihollista. Sen täytyi vetäytyä pois. Samoin tekivät virkamiehet, vieläpä papitkin, jättäen Karjalan kansan oman onnensa nojaan.
Mutta puolustamatta, vastustamatta ei Karjalan kansa suinkaan näihin kärsimyksiin antautunut. Se puolusti itse maitaan ase kädessä. Kansan miehet kokoontuivat joukkoihin, omien päällikköjensä johdolla taistellakseen vihollista vastaan. Tämä itsepuolustus oli oikein virallisesti järjestetty. Kansa oli hallituksen puolesta asestettu ja silloin tällöin oli sitä kutsuttu aseharjoituksiin.
Mutta sen kautta että sotaa ei käynyt säännöllinen sotaväki, sai se paljoa julmemman luonteen. Loppumattomia partioretkiä tehtiin molemmin puolin rajaa. Ja niitä aina käytiin kostamassa. Usein retket muodostuivat kauhean julmiksi, koko kyläkuntia hävitettiin, talot poltettiin, ihmiset surmattiin. Henkiin jääneet saivat paeta metsiin ja siellä piillä vihollisia, kunnes taas uskalsivat entisille asuma-aloille palata, elleivät siirtyneet aivan muihin osiin maata, siellä rauhallisempia asumapaikkoja itselleen hankkiakseen. Metsistäkin asukkaat usein haettiin, sinnekin vainolainen kulki ryöstämään ja tuhoamaan taivaalle kohoavan savupatsaan opastamana tai suksen latua seuraten. Laajat alat Karjalaa jäivät siten autioiksi. Kaikki säännöllinen elämä loppui. Kauppa seisahtui. Kirkot suljettiin. Ihmisten oli elämän tavoissaan turvauduttava alkuperäisimpiin elämän muotoihin. Mutta tuhkan alta nousi sittenkin aina uusi oras.
Kansan keskuudesta lähti useita oivallisia johtajia, jotka neuvokkaina, kestävinä ja rohkeina taistelivat ensimäisinä kotiseutunsa puolustukseksi. Retkillään he kokivat lukemattomia seikkailuja, joista muisto on säilynyt kansan keskuudessa myöhäisiin aikoihin.
Tämmöinen neuvokas, urhoollinen sissipäällikkö oli ollut Antti Roivas, kertomuksessamme mainittujen poikien Antin ja Ollin isä. Hänen kotinsa oli ollut Sortavalasta pohjoiseen päin Pielisjoen suulle vievän valtatien varrella muutamia peninkulmia silloiselta rajalta. Hän oli tunnettu kaukana eteläpuolella rajaa ja sen vuoksi vaino kohdistuikin häneen. Kun rajantakaiset kerran taas tekivät odottamattoman retken Suomen puolelle, surmasivat he kahakassa Antti Roivaan ja polttivat hänen talonsa. Hänen vaimonsa seurasi surun murtamana miestään. Hänen orvoksi jääneet kodittomat lapsensa Antti ja Olli olivat nyt aikeissa Yrjö Vornasen, Roivaan vanhan ystävän ja toverin kanssa lähteä hakemaan uutta kodin paikkaa.
* * * * *
"Ylös poikaset; päivä jo on korkeella" herätteli Yrjö poikia. Pojat alkoivatkin heti laittautua liikkeelle ja matkan varustuksissa ja monenlaisissa pikkuhommissa ei mielikään päässyt kovin surulliseksi painumaan.
Kontit selkään, pyssyt olalle, kirveet vyölle ja niin sitä lähdettiin, Yrjö edellä, pojat perästä ja Hermi iloisesti hyppien ympärillä. Pohjoiseen päin suunnattiin kulku. Suurelta tieltä poikettiin kohta alussa metsäpoluille. Aluksi vielä liikuttiin asutuilla seuduilla, vaikka ne kyllä nyt olivat melkein asumattomia, sillä vihollinen oli tuhoten tästä kulkenut.